Uskotaan maaseutuun!

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Olin tässä taannoin kauppareissulla isotätini kanssa. Toimin autokuskina tuolle vielä kotonaan asuvalle, vähän huonosti liikkuvalle, mutta äärettömän teräväjärkiselle vanhukselle. Hän täyttää tänä vuonna yhdeksänkymmentäseitsemän vuotta. Kauppakaverini on siis hiukan vanhempi kuin Suomen itsenäisyys.

Siinä kyläraittia ajellessamme mummeli lohkaisi lauseen mikä sai pysähtymään ja tämän tekstin syntymään:

”Minkähän takia kaikki koko aijan vain huanonoo?”

Niin. Kun isoisoisäni lähti Ameriikkaan 1900-luvun alussa, hän hyppäsi tästä kilometrin päässä olleelle junaseisakkeelle, puksutti höyryllä 30 kilometriä Kristiinankaupunkiin, josta pääsi laivalla Hankoon ja sieltä Englannin kautta aina New Yorkiin asti. Nyt lähin rautatieasema on 80 kilometrin päässä Seinäjoella.

Aloin muistella omaa lapsuuttani ja nuoruuttani. Kävin ala-asteen Komsin kyläkoulussa. Se lopetetaan tänä keväänä. Ylä-asteen kävin pränikässä, uutuuttaan hohtavassa tiili- ja pellikasassa, jota nyt juuri korjataan homevaurioiden ja rakennusvirheiden vuoksi koko kunnan keskuskouluksi.

Kun pyöräilin omalla Jopollani kirkonkylän raittia, katukuvassa oli neljä pankkia. Kylällä prissasi kansalaisia oman poliisilaitoksen väki ja arvonsa tunteva nimismies. Omalla kylällä oli ruokakauppa, kirkolla niitä oli parhaimmillaan viisi. Grillejä oli kaksin kappalein, samoin kuin kioskeja. Palvelevia huoltoasemia oli viisi.

Oli joka päivä auki oleva hotelliravintola, Maikin baari ja pari muuta kuppilaa. Jopa sivukylillä oli huvipaikkansa. Oli oma vanhainkoti, sairaala ja terveyskeskus. Mihin tämä kaikki on kadonnut?

Me suomalaiset olemme yksi maailman rikkaimmista ja hyvätuloisimmista kansakunnista maailmassa. Meillä on rahaa enemmän kuin koskaan. Vaurautta on kertynyt ja sukupolvien kuluttua sitä on yhä enemmän. Kertokaa nyt mulle mihinkä se kaikki raha nykyään kulutetaan?

Kuinka voi olla, että maalaispaikat näivettyvät, kuolevat hiljalleen pois, vaikka rahaa on kansakunnalla vaikka patjoja täyttääs. Mihinkä se oikeen häviää?

Minua on jo kauemman aikaa aharistanut tämä maaseudun nykymeno. Täällä on sellainen alasajon tunnelma. Minä en voi sitä ymmärtää.

Mistä löytyy kunnanisät, jotka tekevät päätöksiä uskoen tulevaisuuteen, paikkakunnan kasvuun? Mistä löytyisi isot päättäjät jotka tukisivat tätä uskoa?

Jos höpötät itsellesi: Tapan itteni, tapan itteni, niin tottakai sinä riistät henkesi ennemmin tai myöhemmin. Maaseudulla on nyt juuri tuo henki. ”Pitää tehdä päätöksiä tulevaisuuteen, ryhmät pienevät, väki vanhenee, väki vähenee, pitää kuristaa.”

Tottakai väki vähenee, jos kaikki höpöttää, että väki vähenee.

Mistä löytyy sellainen kunnanjohtaja, virkamieskunta, päättäjät ja kansalaiset, jotka uskovat tulevaisuuteen, ovat innovatiivisia ja täydellä sydämellä tekemässä töitä tulevaisuuden hyväksi?

Ensimmäisenä pitäisi unohtaa raha! Hurskasta puhetta, myönnetään. Minä vain olen varma että: Jos uskot itseesi, olet valmis tekemään älyttömästi töitä, sinulla on vakaa unelma ja teet työsi intohimolla ja täydellä sydämellä, niin se raha tulee kaiken ohessa.

Silloin kun raha on päämäärä, on varmaa, ettei mistään tule mitään. Tai voi olla että rahaa tulee, mutta ei mitään muuta.

Maaseutu, kunta ja kylä ovat henki ja elämä. Eivät ainoastaan kuluerä ja rahareikä – pilkku kartalla.

Maaseudulla ei heikot pärjää. Nyt pitää olla vielä kovempi, ettei joudu tuonne tasapäistämisen maailmaan. Me olemme maailman rikkaimpia kansoja, meillä on täällä periferiassakin mahdollisuudet mihin vain.

Uskotaan maaseutuun!

Simo Eemil Ralli

Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä

ja Elonkerjuu-yhtyeen kitaristi.