Päätoimisesti työtön

Sipilän hallitus purkaa innolla holhoavaa sääntelyä nelosoluesta sukunimen valintaan, mutta yhdellä elämänalueella kansalaisen harkintaan ei luoteta. Työttömät halutaan viranomaisen entistä tarkempaan syyniin.

Ehdotukset työttömyysturvan uudistamisesta sisältävät pakolliset 12 työhakemusta kolmen kuukauden jakson aikana ja viikoittaisen raportin viranomaiselle. Jos tähän ei pysty, seurauksena on tukien katkeaminen.

Tällaiset työllisyystoimet luovat kuitenkin uusia työpaikkoja korkeintaan TE-toimistoihin ja yritysten henkilöstöosastoille, kun jonkun pitää kahlata läpi miljoonien tarpeettomien hakemusten ja raporttien.

Työnhakijatilastot saattavat tietysti kohentua, kun nöyryyttävä järjestelmä ajaa työttömiä toimeentulotuelle. Tämä ei toivottavasti ole hallituksen tavoitteena.

Kysymys ei ole siitä, että hakemus ja raportti viikossa olisivat mitenkään kohtuuton taakka työttömälle. Se, että aiheesta keskustellaan laskemalla hakemukselle tai raportille tuntipalkkaa, osoittaa kuitenkin itsessään suomalaisten käsittämättömän suhtautumisen työttömyyteen: työtöntä halutaan valvoa ja rangaista.

Jossain syvällä mielenmaisemassamme on pyhä viha niitä kohtaan, jotka saavat veronmaksajien rahoja kärsimättä niiden eteen. Harva taitaa kuitenkaan tuntea tukiruhtinaita, jotka lekottelisivat valtion piikkiin.

Työnhaun aktivointi pakkokeinoilla on looginen seuraus viranomaisten suhtautumisesta työttömiin: työnhaun tulisi olla täysipäiväistä työtä.

Hakemusten loputon hiominen ja työnhaun kurssit eivät kuitenkaan kohenna Suomen työllisyystilannetta tipan tippaa. Niiden ainoa vaikutus on työnhakijoiden keskinäinen kilpailu, jossa joku vetää voittavan arvan ja toiset turhautuvat – aivan kuten ennenkin.

Samalla rangaistaan kaikesta toiminnasta, joka voi viedä työttömän arvokasta aikaa hakemus- ja raporttirumbalta. Osa-aikainen työskentely, opiskelu ja yrittäminen on tehty tarpeettoman hankalaksi.

Suomalainen työttömyysturva on passivoiva järjestelmä, jossa jatkossakin pari tuntia viikossa pakolliseen hakemukseen ja raporttiin on ainoa varma tapa säilyttää toimeentulonsa.

Jos haluaa tehdä muutakin kuin selata aina uudelleen samoja työilmoituksia, saa pelätä tukien katkeavan yksittäisen virkamiehen päätöksellä. Miksei työtön saisi kehittää itseään, jos hän on samalla valmis ottamaan vastaan työtä tarjottaessa?

Kuka siitäkään hyötyy, että 385 000 työtöntä tekee 40-tuntista työviikkoa hakemusten, raporttien ja ansioluetteloiden parissa?

Työllisyyden ongelma ei ole tällä hetkellä työn tarjonta vaan kysyntä. Vaikka kaikki työttömät aktivoitaisiin työnhaun superammattilaisiksi, valtaosa jäisi silti vaille paikkaa.

Nyt tarvitaan aitoa aktivointia, jossa osa-aikainen työ, opiskelu tai yrittäminen onnistuu ilman paperisotaa. Se estäisi syrjäytymistä varmasti tehokkaammin kuin pakolliset raportit ja hakemukset.

Tarvitaan järjestelmä, jossa on muitakin tuettuja vaihtoehtoja kuin olla päätoimisesti työtön.