Kesä leppäluokalla
Kuva: Jaana Kankaanpää22.6.201116:00
Ralli radalla
Kirjoittelen tätä toukokuun toiseksi viimeisenä päivänä tuulen tuivertaessa eteläpohjalaista lakeutta ja sateen vihmoessa jo vihertävää lantta ja laureeta. ”Vilu viljan kasvattaa”, sanotaan täälläpäin. Vilu on viljalla ja vilu on tässä tietokoneen ääressäkin. Nuukana miehenä oon ottanut lämmöt pois pattereista. Nythän on jo kesä, ei silloon lämmitetä.
Mennyt kevät on ollut itselleni ihmeellinen. Ensi kertaa kahteenkymmeneen vuoteen en ole pellolla möyrinyt, en kyntänyt, en äestänyt, en kylvänyt.
Toisen satokauden kumina ja viherlannoitusnurmi pukkaavat taivasta kohden ilman sen kummempaa traktoritanssia savikossa. Sitä luulisi, että elukattomana viljelijänä leppoisaa aikaa olisi ollut yllinkyllin ja toukokuun päivät olisivat menneet leppäluokalla loikoillessa.
Niin sitä luulisi. Tämä pieni itse itselleni rakentamani maailma käy aina väistämättä päälle. Kukaan ei käske, kukaan ei valvo, kukaan ei vaadi. Kiire on silti valtava.
On pirullista asua työpaikallaan: ei osaa tehdä vapaallakaan muuta kuin työtä. Vaikka olisi mahdollisuus istuutua pihakeinuun ja nautiskella luonnon heräävästä kauneudesta, et näe ympärilläsi kuin tekemättömiä töitä. Räystäs pitääs korjata, rännit putsata, katto maalata, portinalus tyhjentää, järjestää puut, pilkkoa ne, asentaa sadevesikaivot, rakentaa terassi, rempata kuisti, salakavalasti nurmi kasvaa, kukkapenkit rehottaa.
Ruotsista Närpiöön kulkeutunut puutarhakulttuuri leviää kohti itää. Se kukoistaa. Hehtaari puutarhaa taloon ympärillä on komiaa, näyttävää ja pirun työlästä. Pakko pitää tauko!
Pihasaunani ikkunasta en näe kuin kilometreittäin peltoa ja lakiaa, siinä näyssä sieluni lepää. Kun tulen ulos vilvoittautumaan, näen ensimmäisenä liian lähellä kivinavettaa kasvavan koivun, joka pitäisi kaataa, se lahottaa rakenteita. Navetan ikkunakin on vielä korjaamatta. Kartanolle pitääs hommata kokopäiväinen talonmies.
Ennen maatiloilla oli väkiä, monta sukupolvea teki talolle töitä.
Isoimmista kaksfooninkisista löytyi piiat ja rengit.
Nyt viljelijäperhe raataa yksin, ensin töissä ja sitten samassa pihassa vapaalla. Pystymmekö itse koskaan nauttimaan unelmien elinympäristöstä, nauttimaan siitä mitä meillä on?
Maatalossa asumisen täytyy olla elämäntapa jo siksikin, ettei tätä jyvien jemmaamista voi oikeen rikastumisen toivossa tehdä. Maaseudulla asumisen rikkaus tuleekin siitä, että täällä pystyy rakentamaan sitä omaa pientä maailmaansa, juuri sellaiseksi kuin itse sitä haluaa kehittää.
En tarkoota tällä maatalouden kehittämistä. Tarkoitan sitä markkia, kartanoa ja sitä juuret syvällä maassa olevaa satoja vuosia vanhaa asuinpaikkaa, jossa on henki ja elämä. Ne ovat asioita jotka antavat virettä ja voimaa, kunhan vain osaisimme nauttia niistä. Mutta kun emme osaa.
Kaupunkilaissukulaiset tulevat tänne pitämään lomaansa. Maaseudulla pystyy hengittämään, täällä on hiljaista, täällä ei tressaa mikään. Ihana talo, ihana luonto, ihana kylänraitti!
Me tressaantuneet jatkuvasti suorittavat maalaiset voimme mennä vastavierailulle kaupunkiin, nauttimaan jatkuvasta hälinästä. Kuuntelemaan, kuinka siivooja lakaisee rappukäytävää. Katselemaan valmista kivimaisemaa ja istumaan puistonpenkillä tekemättä yhtään mitään.
Kaupungissa jäärä ituniskakin voi rauhoittua!
Kirjoittaja on teuvalainen maanviljelijä ja muusikko.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
