Aapinen avaa maailman

Mielipide

16.8.201702:00

Kolumni

Mia Palokallio

Niitä on suurin tuntein poltettu roviolla, mutta myös säilytetty huolella ja hartaudella sukupolvelta toiselle.

Niitä vihataan ja rakastetaan, ne ovat kulkeneet painolastinamme vuosia, mutta myös antaneet paljon.

Ne ovat vaikuttaneet elämäämme ja muokanneet maailmankuvaamme ehkä enemmän kuin olemme tulleet ajatelleeksi: ikimuistoiset ja unohdetut, ihanat ja kamalat, tylsät ja innostavat koulukirjat.

Näinä päivinä monessa kodissa taas availlaan ja tavaillaan hartaina ensimmäistä aapista.

Aapisella on koulukirjojen joukossa itseoikeutettu ykköspaikka. Monelle ekaluokkalaiselle se on kirja, jota on odotettu hartaasti. Sen myötä kuulutaan koululaisten joukkoon.

Ennen kaikkea aapinen vie lukutaidon ja kirjojen ihmeelliseen maailmaan. Elämä ennen ja jälkeen lukemaan oppimisen on eri.

Pienen koululaisen suuressa repussa kulkee kirjaimellisesti eväät elämään.

Vuosikymmenien varrella koulukirjat ovat muokanneet maailmankuvaamme, muistuttaa Juhani Rekun kirjoittama elokuun Kantrin lähtöjuttu.

Ei ole pieni asia, miten vaikkapa yhteistä historiaamme on tulkittu eri vuosikymmeninä.

Koulukirjat peilaavat aikaa, jossa elämme ja muuttuvat sen mukana. Samaan aikaan niiden tehtävä olisi näyttää tietä ja opastaa meitä eteenpäin.

Tietyn aikakauden koulukirjat ovat myös osa ikäluokan yhteistä muistia. Kirjojen opit kulkevat mukanamme ja muistot voivat pulpahtaa yllättävissä paikoissa.

Tiedättehän, kun tarpeen tullen jostain muistin kätköistä saattaa putkahtaa rimpsuja, joilla on opeteltu suomen tai ruotsin kielioppia tai vaikka kotimaan jokia.

Tai ne laulut, joita meillä jokaisella on muistin sopukoissa. Ne, joiden kuuleminen ja laulaminen vie meidät takaisin koulun penkille. Ehkä jopa kuulet urkuharmonin soivan?

Koululauluja laulavan koulumuistot eivät varmaan ole kovin pahoja.

Kantrin lukijoiden hauskat ja hiukan liikuttavatkin koulukirjamuistot saivat minut pohtimaan miten valtava merkitys voi olla myös niillä inhotuilla kirjoilla.

"Vihasin sitä rumaa kirjaa", kirjoitti syksyllä -49 koulutiensä aloittanut.

On helppo ymmärtää, että rakastetut koulukirjat ovat painuneet mieliin. Niiden parissa on viihdytty ja opittu, niihin palaaminen tuo hyviä muistoja.

Mutta entä vihatut koulukirjat? Kirjat, jotka on kenties poltettu kouluvuoden jälkeen ja silti ne muistetaan.

Millaisen jäljen ne ovat jättäneet? Mikä niiden kanssa on mennyt pieleen?

Kirjansa navetan uunissa polttaneessa turhautuneessa koululaisessa on jotain riipivää. Jos koululainen polttaa kirjansa, syy ei ehkä ole pelkästään kirjassa.

Onneksi sekä koulu että oppikirjat ovat kehittyneet noista ajoista.

Digiaika on jo muuttanut koululaisten oppimateriaaleja ja niin täytyykin olla.

Silti kirja pysyy. Niin uskoo ainakin Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden professori Pirjo Hiidenmaa.

Tosin kirja voi olla digitaalinen.

Perinteisiä kirjoja rakastavana toivon, että myös tulevaisuudessa repusta löytyy jokin perinteinenkin kirja.

Silti, oli muoto mikä hyvänsä, tärkeintä on, että oppikirjat innostavat oppimaan, kysymään, katsomaan ja näkemään, avaavat avaran, ihmeellisen maailman.