Median tukipajatso kilisee jo

Hallituksen kehysriihi rokotti monia, mutta mediatalot saavat valtiolta 30 miljoonan euron innovaatiotukipaketin.

Päättäjät vastaavat kustantajien huutoon, jota on kuulunut siitä asti kun lehtitilauksille tuli arvonlisävero.

Onhan se väärin, että lehdestä pitää maksaa alvia kuten ruuasta, lääkkeistä tai sähkölaskusta.

Toimittajana minun pitäisi hihkua riemusta.

Työnteon sijaan saamme jatkossa täytellä tukihakemuksia ja istua innostavissa innovaatiopalavereissa.

Mediatuesta hyötyvät kaikki.

Lehtitalojen omistajat kuittaavat mukavasti osinkoja, toimittajien palkat nousevat, eikä työstressi paina. Kuluttajat saavat tuoreita uutisia puoli-ilmaiseksi.

Hyvistä puolistaan huolimatta tuet vääristävät mediatalojen kilpailua EU:n sisämarkkinoilla. Sen takia unioni tarvitsee yhteisen lehdistöpolitiikan.

Paras tapa varmistaa uutisten vakaa tarjonta ja mediatalojen nouseva tuloskehitys olisi tuotantoon sidottu tukijärjestelmä. Euro joka lehdestä, jonka painokone sylkee maailmalle.

Silloin myös pienet ja vaikeissa olosuhteissa painettavat lehdet pärjäisivät. Isoilla kustantajilla menisi sitäkin paremmin.

Ongelmaksi voisi kuitenkin muodostua ylituotanto. Lehtiä tulisi postilaatikkoon enemmän kuin kukaan ehtisi lukemaan.

Turkkarivuoret ja Höbläröykkiöt täyttäisivät paperinkeräyslaatikot, vintit ja kaatopaikat. Metsäteollisuus kiittäisi, kun maaseudun hellat ja uunit lämpiäisivät pelkällä paperilla.

Ylituotanto pakottaisi etsimään markkinoita ulkomailta. Afrikan pienet kustantajat olisivat hätää kärsimässä, kun tämän lehden swahilinkielinen painos lähetettäisiin veronmaksajien tuella Tansanian jokaiseen viljelijätalouteen.

Aikaa myöten ylituotantoa olisi pakko vähentää.

Yksi keino voisi olla levikkikiintiöjärjestelmä, joka sakottaisi lehtitaloja poliittisesti sovitun levikin ylittymisestä.

Huomattavasti kiistanalaisempia ratkaisuja olisivat toimittajienvähentämissopimukset ja kuvaajien velvoitelomajärjestelmä.

Viime kädessä ylituotanto ratkeaa kuitenkin vain luopumalla tuotantoon sidotuista tuista. Lähtökohdaksi pitäisi ottaa WTO-sopimuksissa vihreään laatikkoon kelpaavat tuet.

Tukien jakaminen oikeudenmukaisesti eri kustantajille olisi vaikeaa.

Kompromissina tuet voitaisiin maksaa historiallisen tuotannon perusteella. Perusteena käytettäisiin esimerkiksi vuosien 2000–2002 keskimääräisiä levikkitietoja. Mitä suurempi viitelevikki, sitä enemmän tukea saisi.

Tässä vaiheessa alkaisi muutamasta EU-maasta kuulua vaatimuksia markkinaehtoisemmasta lehdistöpolitiikasta.

Suomen ja Ranskan päättäjät puolustaisivat sen sijaan tiukasti kotimaista journalismia. Yhteiskunnan toiminnan kannalta elintärkeää alaa ei saa päästää markkinoiden armoille.

Dekoplattu historiallinen tukimalli herättäisi kuitenkin entistä kovempaa arvostelua. Miksi Hesari saa edelleen jättitukiaiset menneen levikkinsä perusteella, vaikka tilaajat ovat sittemmin kaikonneet?

Tukitietojen julkisuus olisi itsestään selvää. Voisi tosin olla etteivät lehdet viitsisi niitä sen enempää revitellä.

Ennemmin tai myöhemmin mediatalojen välisiä tukieroja olisi pakko kaventaa.

Tukea siirrettäisiin vanhojen EU-maiden kustantajilta uusien jäsenmaiden lehdille.

Vaikeinta olisi kuitenkin jäsenmaiden sisäinen konvergenssi, eli tukierojen tasaaminen Ketosen ja Laakkosen sukujen kesken.

Oikeudenmukaisuuden ja alan tulevaisuuden varmistamiseksi tukea pitäisi kohdentaa myös pienille lehdille ja nuorille kustantamoille.

Parantaakseen tukien hyväksyttävyyttä suuren yleisön keskuudessa EU:n mediakomissaari keksisi viherryttämisen.

30 prosenttia tuesta korvamerkittäisiin vihreiden toimittajien palkkaamiseen.

Jokaiseen lehteen tulisi painomusteen ja luonnon säästämiseksi vähintään viiden palstan levyinen ekologinen ala. Komission luvalla alalle voisi painaa karkkiväreillä kukkia ja perhosia.

Maatalouden ja mediatalojen tuilla voi tulevaisuudessa olla paljonkin yhteistä. Yksi ero kuitenkin on ja pysyy.

Ilman ruokaa ei pitkälle pötki.

Kukaan ei sen sijaan kuole, vaikka jättäisikin tämän kolumnin lukematta.