Viime kesänä meidän kuoro oli mukana jättikuorossa Musiikkitalossa laulamassa Händelin Messiasta ja lauloin kiitollisena isäni muistolle. Kuva: Johanna Rouhe
En tiennyt tarvitsevani tätä – nyt laulan sielunmessua sairaalle, hullulle maailmalle
Kun uutiset käyvät yhä mielipuolisemmiksi, on tärkeää löytää elämälleen lohtua, voimaa ja toivoa.
Maailma ympärillä tuntuu nyt olevan kaikin mahdollisin tavoin sekaisin, täynnä pimeyttä ja pahuutta. Siksi on tärkeää löytää valoa, asioita, jotka antavat voimaa ja lohtua. Kuva: Sanne KatainenTeki mieli perua koko juttu. Olin itkenyt ja sen näki ja kuuli äänestä. Kilttinä tyttönä menin kuitenkin, kun olin kerran ilmoittautunut.
Koelaulun aluksi lauloin ukrainalaista kansanlaulua. Kuoronjohtaja testasi sitten äänialaani, antoi käsiini Brahmsin saksalaisen requiemin nuotit ja kehotti laulamaan alttostemmaa kun hän soitti muuta. Apua.
Istahdin koulun käytävään odottamaan raadin päätöstä ja tunsin kutistuvani pikkutytöksi. Lämpö, jolla minut sitten toivotettiin tervetulleeksi kuoroon, sulatti kuitenkin häpeäni.
Silti hieman ihmettelin itseäni: Miten päädyin laulamaan sielunmessuja – musiikkia, jollaista en ollut aiemmin varsinaisesti edes kuunnellut.
Sattumaa, johdatusta vai elämän pieniä kepposia?
Lapsuuteeni kuuluivat paljon yksinkertaisemmat laulut. Händelin Messias-oratorio isän kanssa Tampereen tuomiokirkossa oli poikkeus, elämys, joka teki lähtemättömän vaikutuksen.
Yläasteella ja lukiossa kuvioihin tulivat koulun kuoro ja acapella-lauluryhmä. Sitten meni vuosikymmeniä ilman lauluharrastusta.
Esikoisen myötä tutuiksi tulivat vauvamuskarin laulut. Myöhemmin poikien innostuttua musiikista vuosia vierähti heitä tukiessa ja bändisoittimia roudatessa.
Heidän mukanaan elämääni tuli myös pop ja rock. Kipeissä elämäntilanteissa löysin lohtua ja voimaa niin Vilkkumaan kuin Vesalankin musiikista.
Aika riensi, enää ei tarvinnut kuljetella poikia minnekään: he menivät omia menojaan ja minä sain mennä heidän keikoilleen nauttimaan itselleni rakkaimmasta musiikista.
Tajusin, että voisin laulaa itsekin, mutta mitä, missä ja milloin.
Nyt takana on pari vuotta sielunmessujen parissa. Mozart, Fauré, Duruflé, Rutter, Bossi... Kaunista musiikkia, taivaallista, voisi sanoa.
Silti toisinaan työpäivän jälkeen uutta teosta opetellessani mietin, mihin olen itseni pistänyt. Isojen teosten haltuunotto vaatii työtä ja keskittymistä, vaikka tekeekin hyvää aivoille.
Latina ei oikein puhuttele, pelkästään haastaa. Toki olen tajunnut, että eri säveltäjien sielunmessuissa toistuvat samat latinan värssyt.
Olen ehkä oppinut opettelemista, mutta helpolla en pääse.
Maailma ympärillä tuntuu nyt olevan kaikin mahdollisin tavoin sekaisin, täynnä pimeyttä ja pahuutta. Silti mielessäni soiva musiikki kietoo minut turvaansa.
Musiikki on ihmiselle ikiaikainen lohdun tuoja. Se voi olla mitä vain: jollekin se on bluesia, toiselle tuutulaulu. Sielunmessut on luotu lohduksi ja toivoksi murheellisille.
Kuoro harjoittelee taas Brahmsin requiemia, sitä saksalaista. Useimmille kuorolaisista se on tuttu, minä opettelen sitä nyt ensimmäistä kertaa.
Helmikuisena iltana harjoitusten jälkeen päässäni soivat yhä Brahmsin vaikuttavat, vahvat ja lempeät sävelet, kun avaan puhelimestani uutiset.
Maailma ympärillä tuntuu nyt olevan kaikin mahdollisin tavoin sekaisin, täynnä pimeyttä ja pahuutta. Silti mielessäni soiva musiikki kietoo minut turvaansa.
Tajuan, että tätä tarvitsen nyt: sielunmessua. Laulan sitä tälle hullulle, sairaalle maailmalle, ihmiskunnalle, joka tarvitsee lohtua ja toivoa. Itselleni.
Kirjoittaja on kuukausiliite Kantrin tuottaja
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
