TAKKIEN TARINA JATKUU

Jaana Paavilaisen haaveena ovat tuotantotilat, joissa vieraat voivat seurata vaatteiden valmistusta lasiseinän takaa. 

Jaana Paavilainen haastaa suomalaisia uskomaan itseensä ja omaan tuotantoonsa. 

Hennonoloinen Jaana Paavilainen kihisee intoa. Maaliskuun puolivälissä on kulunut tasan vuosi siitä, kun Paavilaisen perustama Sovita Oy osti omakseen Valtion Pukutehtaan koneet, kaavat ja varaston. Vuonna 1922 perustettu Valtion Pukutehdas oli päättänyt ajaa tuotannon alas 2000-luvulla ja se vähä mitä oli jäljellä, oli siirretty Hämeenlinnan kaupungin omistamalle Luotsi-säätiölle ja Profile Oy:lle.

Paavilaisen ratkaisua voi hyvällä syyllä kutsua historialliseksi merkkiteoksi. Hämeenlinnalainen Valtion Pukutehdas on menneinä vuosikymmeninä kirjaimellisesti koskettanut lähes jokaista suomalaista, kun omassa maassa suunnitelluilla ja ommelluilla vaatteilla on vaatetettu niin sotilaat, sairaanhoitajat, poliisit kuin palomiehetkin. Tehdas työllisti vielä 1970-luvulla lähes neljäsataa ihmistä, mutta viime vaiheessa työntekijöitä oli kahdeksan.

Suurin syy oman tuotannon alennustilaan oli raha. Kun vaatteen ostossa tärkeimmäksi perusteeksi nostettiin hinta, suomalainen tuotanto ei pärjännyt. Ei ajateltu hintaa suhteessa käyttöikään, kestävyyteen tai materiaaleihin eikä sitä, onko järkeä ostaa samalla hinnalla yksi tuote, joka kestää viisitoista vuotta, vai joka vuosi uusi tuote, kun yksi kestää vain vuoden.

Jaana Paavilainen näki Valtion Pukutehtaassa niin suuren historiallisen arvon, että sen pelastamiseksi oli tehtävä kaikki mahdollinen. Niinpä hän sijoitti omat rahansa pukutehtaaseen ja palkkasi alkuvaiheessa kolme pukutehtaan vanhaa työntekijää jatkamaan töitä. Vanhat työntekijät oli irtisanottu kuukautta aiemmin.

Paavilainen koki voimakkaan isänmaallisen ailahduksen, kun tehtaalta kaupanteon jälkeen myytiin Venäjälle ne koneet, joita hän ei kyennyt lunastamaan. ”Tajusin, miten raadollista tämä on: jos emme ymmärrä Suomessa tekemisen tärkeyttä, ei täällä kohta ole mitään tekemistäkään. Osaaminen menetetään, ja sitä on todella vaikea saada takaisin, vaikka koneita jostain saisikin.”

Paavilainen ylistää pitelemättömästi tehtaansa työntekijöitä, joiden määrä on vuodessa kivunnut kahdeksaan. Vuosi sitten ei ollut mitään tietoa tulevasta ja hämeenlinnalaiset taputtelivat Paavilaista selkään toivottaen ”onnea vaan”. Nyt tehtaalla on oma mallisto, hyvä tilauskanta, pieneksi käyvät tuotantotilat ja ainakin kahden työntekijän lisätarve.

”Meidän erikoisvahvuutemme on kaikki takkeihin liittyvä. Perusmiehityksellämme on takanaan yli kaksisataa työvuotta. Siihen liittyy uskomaton määrä kokemusta ja taitoa.” Paavilaisen palkkaamat ompelijat ovat lähes kaikki yli 50-vuotiaita.

Paavilainen uskoo, että työntekijöiden arvostaminen lisää osaltaan työmotivaatiota. ”Kun arvostaa työtään ja tykkää tehdä sitä, tulee vähemmän virheitä ja vähemmän sairauspoissaoloja. On aivan upeaa, miten naiset jaksoivat uskoa, että tämä tehdas nousee vielä.”

Jos Paavilainen on tyytyväinen alaisiinsa, ovat myös naiset iloisia uudesta pomostaan.

”Sitä aina ajateltiin, että kun pukutehtaalle pääsit töihin, niin sieltä myös lähdet eläkkeelle. Niin varmana sitä pidettiin”, kertoo ompelija Ritva Suomalainen. Toisin kävi, kunnes vuosi sitten ilmestyi Jaana.

”Jaana on todella reipas. Ei ole pitkiin aikoihin ollut näin varmaa. Töitä on enemmän kuin kerkiää tekemään. Välillä meillä oli sellainen luulo, että työthän tulee itsestään. Mutta Jaana tekee sen eteen kovasti töitä, että meillä työt riittäisivät.”

Ompelija Ritva Sintonen säestää kaimaansa. ”Parempi on, että on paljon paljon töitä ja kiire kuin että ei olisi. Mukavampi on illalla mennä nukkumaan.”

Ritvojen käsissä valmistuu parhaillaan asetakkeja, joiden malli on sama kuin Suomen armeijalla jo sodan aikana, mutta kankaat ovat tätä päivää: naisille pellavaisia, sinisiä, jopa pirteän oransseja. Asetakkien lisäksi henkareissa riippuu ryhdikkäitä mantteleita, sarkatakkeja, ulstereita.

Jaana Paavilainen kehuu vanhoja kaavoja, sillä niiden avulla vaatteista tulee klassikoita, jotka kestävät vuosikausia. Kaavoja on hieman muokattu tähän päivään ja erilaisten kankaiden ja nappien avulla samalla kaavalla saadaan eri vuodenaikoina toimiva vaate.

Leikkuupöydällä makaa rullassa koepainatettu tarinakangas, johon on kopioitu aito sotapojan kirje rintamalta. Siitä on tarkoitus valmistaa peltipaitoja.

Tarinapaita havainnollistaa sen, että Sovita Oy:n jokaisella tuotteella on historia. Vaatteisiin on puotinarulla kiinnitetty historiasta kertova lappu.

”Valtion Pukutehdas -merkillä myytävät vaatteet eivät ole mitä tahansa vetimiä, vaan jokaisella vaatteella on oma koskettava tarinansa ja nimeltä mainittu tekijänsä, Ritva, Raija tai Mirja. Kun ostaa näitä tuotteita, työllistää oman paikkakunnan ja maan ihmisiä. Myös ympäristötekijät on otettu huomioon: tuotteita ei kuljeteta kaukaa eikä mitään heitetä hukkaan, vaan tilkuista ommellaan patalappuja, pussukoita ja vaikka avaimenperiä”, Paavilainen perustelee.

Sovita pyrkii ostamaan kankaat pääosin Suomesta, vaikka hinta on ulkomaista korkeampi. ”Myös laatu on parempi. Jollemme me Suomessa käytä omia kankaitamme, ei meillä kohta ole näitäkään tehtaita. Ei pidä sahata sitä oksaa, jolla istuu.”

Lähituottaminen on Paavilaiselle niin sydämenasia, että hän on puuhaamassa huhtikuussa Hämeenlinnan verkatehtaalle lähituottamisen päivää. Tarkoituksena on herättää muita samaan ajatteluun kysymällä: ”Hämäläinen, mistä olet tehty?”.

”Minä olen niin yksinkertainen ihminen, että ajattelen, että kaikki mitä ihminen tarvitsee, on lähellä. Meillä Suomessa on turvallista ja asiat hyvin, ja sitä tulisi arvostaa. Sovita Oy:n perustaminen on itselleni parasta, mitä olen yrittäjänä tehnyt.”

Paavilaisella on kaupallinen koulutus. Aiemmin hän tuotti ex-miehensä kanssa terveyspatjoja ja -tyynyjä, joihin Suomen Pukutehtaan jatkaja Profile Oy ompeli patjapusseja.

”Siinä oli linkkini Suomen Pukutehtaaseen. Olen toiminut yrittäjänä vuodesta 1991, perustanut yrityksiä, kehittänyt niitä edelleen ja hakenut jatkajan. Mutta tästä en luovu. Tuleva vuosikymmen menee Suomen Pukutehtaan jaloilleen nostamisessa”, Paavilainen vakuuttaa.

”Toisaalta ilman aiempia oppeja en ehkä olisi kyennyt tähän. Tavoitteeni on, että viiden vuoden sisällä kaikki suomalaiset tietävät, mikä on Suomen Pukutehdas. Tämä on elämäni suuri seikkailu.”

Jaana Paavilaiselle, 42, voisi antaa lempinimen Hangonkeksi, sillä hä-

nellä on leveä hymy ja hän aloittaa päivänsä syömällä keksejä – ja paljon, vaikka sitä ei hoikasta var-

resta uskoisi. Paavilainen on eron-

nut ja hänellä on kaksi tytärtä, Anna, 16, ja Emma, 12 vuotta.

”Elämänohjeeni on, että pitää olla rehellinen ja aito. Mitä ei osaa, sen voi opetella ja periksi ei saa antaa. Iloinen asenne keventää askeleen ja kaikki on saavutettavissa sisulla. Eteenpäin, sanoi mummu lumihangessa, totean vastoinkäymisissä.

Vapaa-aikaani vietän lasten ja ystävien kanssa. Elokuvat, teatteri, musikaalit ja hyvät kirjat ovat elämän suola.

Parhaiten rentoudun kirjaa luki-

en, rauhallisuudesta nauttien ja samalla herkutellen. Aamulenkistä saan voimaa päivään. Käyn joka aamu lenkillä kello 5, satoi tai paistoi.

Elämäniloa ja -voimaa saan pienistä arkisista asioista: ystävällisistä sanoista, kasvoista, lapsista ja läheisistä. Siitä tiedosta, että joku välittää.

Itken paljon, ilosta ja surusta. Viimeksi ilosta, kun olin ylpeä lap-

seni saavutuksesta. Itku kuuluu elämään. Herkistyn myös elokuvia katsoessani.

Nauran myös paljon. Pyrin ennen muuta nauramaan itselleni, jotta en ottaisi elämää liian vakavasti. Nauru tarttuu ja tuo hyvän mielen lähellä oleville.

Paheeni ovat karkit, suklaa, keksit ja pullat. Aloitan jokaisen aamun kekseillä ja syön niitä paljon.

Haaveeni on elää terveenä ja nähdä lasteni kasvavan. Haaveilen myös kiireettömistä aamuista ja onnistumisista arkisissa asioissa.

Unelmani on säilyttää elämänilo ja elää jokainen päivä siten, että voin levollisin mielin illalla mennä nukkumaan. Unelmoin myös, että saisin tehdä mahdollisimman pit-

kään työtä, josta nautin, ja osaisin olla oikeudenmukainen kaikille.

Pääsiäistä vietän ilman aika-

tauluja rauhoittuen ja perinteistä pääsiäisruokaa syöden yhdessä perheen kanssa.

TEKSTI:

RiittaMustonen

KUVAT:

Kari Salonen

Valtion Pukutehtaan konekanta on suurelta osin vanhaa, mutta varmaa.

Vaikka tuotteet valmistetaan käsityönä, ompelimossa ei pärjätä pelkällä ompelukoneella ja silitysraudalla.

Esimerkiksi pikkutakin tekoon tarvitaan kymmenen konetta: vannesaha, leikkuri, liimaprässi, siksakkone, ompelukone, napinläpikone, povitaskuautomaatti, hihakone, reikäkone, silitysrauta.

Suomen armeijan harmaasta asetakista tehdään harmaan lisäksi valkoisia, mustia, oransseja ja sinisiä versioita.