Suuruudenhullut ratainvestoinnit

Matti Hirvonen kirjoitti miljardien hintaisista suuruudenhulluista ratahankkeista, joiden hyöty jäisi pieneksi (MT 15.10.). Vähälle huomiolle on jäänyt heikon hyöty-kustannussuhteen (=kannattamattomuuden) lisäksi myös suurnopeusratojen rakentamisesta syntyvä massiivinen ympäristöhaitta. Nämä hankkeet eivät olisi myöskään ilmastoteko.

Uskon raideinvestointeihin edelleen, mutta suuruudenhulluudesta on sitä ennen palattava arkirealismiin.

Rautatiet ovat ihmisten ja tavaran liikkumista varten ja sitä roolia toteuttaessaan tärkeä tekijä yhteiskunnan kehittämisessä. Rautateiden vaikutus on aina ollut siinä – ja on edelleen, kuten Hirvonenkin totesi – että pääsee junaan ja junasta pois.

Asemien ja VR:n liikennepolitiikan merkitys näkyy asemapaikkakuntien elinvoimaisuudessa. Meidän kasvumme loppui siihen, kun junat lakkasivat pysähtymästä, sanoi Janakkalan kunnanhallituksen jäsen muutama vuosi sitten.

Paikallisjunaliikenne ei ole Suomen väestötiheydellä markkinaehtoisesti kannattavaa, mutta sen merkitys Suomen kansantalouden kehitykselle on niin iso, että yhteiskunnan kannattaa sen toteuttamista tukea (muun muassa Osmo Soininvaara: Kaupunkien voitto).

Yksi edellytys raideinvestoinnin kannattavuudesta lähtee siitä, että investointikustannus jää maltilliseksi. Toinen edellytys on, että siitä seuraa hyötyä kansantaloudelle. Kumpikin toteutuu sillä, että rata tehdään tavaraliikenteen mahdollistavalle 200 km/h nopeudelle ja maantieverkon risteyskohdilla olevien taajamien kautta sekä mahdollisuuksien mukaan moottoritien lähelle. Tavaraliikenne ja toimiva paikallisjunaliikenne asemapaikkoineen ovat yhteiskunnalle raideinvestoinnin kannattavuuden kannalta olennainen tekijä.

Suuruudenhulluutta on, että suurnopeushankkeita ajetaan, vaikka ne eivät toteuta näistä kumpaakaan. Turun Tunnin junan osalta lopputulos lienee, että Turku-Helsinki junayhteys on vielä vuosikymmenet rantaradan varassa, vaikka Espoo-Salo-välin oikoratatarve on ilmeinen.