EU:n yhteistä maatalouspolitiikkaa kannattaa muovata huoltovarmuus mielessä

Suomalainen ja eurooppalainen maataloustuotanto on huoltovarmuuden ytimessä. Kuva: Kari Salonen

Suomi tunnetaan EU:ssa huoltovarmuuden huippumaana, jolla on hyvin organisoitu huoltovarmuusjärjestelmä. Huoltovarmuus onkin ollut meillä osa kansallista strategiaa jo vuosikymmeniä.

Pohjoinen sijainti, harva asutus ja 1 300 kilometriä yhteistä rajaa Venäjän kanssa ovat tehneet huoltovarmuudesta osan yhteiskuntamme perusrakennetta.

Uuden lainsäädäntökauden kynnyksellä EU:n kriisinsietokyvyn ja strategisen riippumattomuuden kehittäminen ovat unionin päivänpolitiikassa yhä vahvemmin esillä.

Nyt kun turvallisuuskysymyksiin on EU:ssa laajalti herätty, suomalaisia näkökulmia varautumiseen kuunnellaan aivan uudella herkkyydellä – esimerkiksi presidentti Sauli Niinistö kutsuttiin komissioon laatimaan huipputason raportti varautumisesta.

Vaikka kriiseihin varautuminen huoltovarmuustoimin on kansallisella vastuulla, moni EU-tason ratkaisu vaikuttaa kokonaiskuvaan, ja esimerkiksi Lissabonin sopimuksen yhteisvastuulausekkeen merkitys korostunee tulevaisuudessa.

Oikealla vaikuttamisella voimme käyttää huoltovarmuusosaamisemme arvostusta myös EU:n maatalouspolitiikkaan vaikuttamiseen.

Perusteluissa on lähdettävä siitä, että pohjimmiltaan on kyse kriittisten resurssien ja rahoituksen riittävyydestä poikkeustilanteissa.

Suomeksi sanottuna meidän on maatalouden osalta varmistettava, että eurooppalaista ruokaa riittää poikkeustilanteissakin. Eurooppalainen omavaraisuus on koko huoltovarmuusjärjestelmän selkäranka ja sellaisena sen on pysyttäväkin.

Globaalien riippuvuuksien ja koko tuotantoketjun hahmottamisen on oltava eurooppalaisen huoltovarmuusajattelun lähtökohta. On siis kyettävä aidosti tunnistamaan ne tuotantopanoksiin ja energiaan liittyvät haavoittuvuudet, jotka antavat diktatuureille vaikuttamismahdollisuuksia.

Hyvänä esimerkkinä on lannoitteisiin liittyvä riippuvuus Venäjästä, joka on poistettava siten, että yksittäinen tuottaja kärsii mahdollisimman vähän.

Toinen tärkeä elementti on maatalouden kannattavuuden varmistaminen. Tulevissa, uuden yhteisen maatalouspolitiikan neuvotteluissa on nähtävä iso kuva tavoitteena tuottajan työn tekeminen kannattavaksi.

Tuottajat asuvat lisäksi usein harvaan asutuilla alueilla, joiden elinvoimaisuus on myös turvallisuussyistä turvattava.

Kun tulevaa yhteistä maatalouspolitiikkaa lähdetään säätämään, on otettava huomioon myös Ukrainan mahdollinen EU-jäsenyys, vaikka jäsenyys ei olekaan näköpiirissä aivan lähiaikoina.

On arvioitu, että Ukrainan jäsenyys kasvattaisi EU:n viljantuotantoa noin 30 prosentilla ja siten on selvää, että maatalouspolitiikan pelisäännöt menisivät koko unionin tasolla uusiksi.

Vaikka pakka menisikin uusiksi maatalouspolitiikan osalta, lopputulos voi avata eurooppalaiselle maataloudelle aivan uusia mahdollisuuksia.

Ukrainan sodan alkamisen jälkeen useampi taho on todennut, että EU on näyttänyt vahvempaa yhtenäisyyttä kuin koskaan ennen. Suunta on oikea. Varautumisen kehittämisen ei kuitenkaan tule olla kenenkään elinkeinon uhka.