Ilkka Herlin:Itämeren kolme konstia

Viime kesä kirvoitti lukuisia vetoomuksia säätiöllemme BSAG:lle: tehkää jotain! Sinilevätilanne Saaristomerellä oli siinä määrin karmea, että laajat kansalaispiirit heräsivät laatimaan viestejä ja käyttelemään enter-näppäintä somessa ja tekstiviestirintamalla. Väliin vähemmällä ollut liikehdintä maataloutta vastaan alkoi myös uudelleen.

Totta onkin, että maataloudesta syntyvät suurimmat päästöt niin Suomessa kuin muuallakin. Mutta niin sanottu sisäinen kuormitus oli Saaristomeren kurjuuden suurin syypää viime kesänä.

Se tarkoittaa sitä, että meressä on jo niin paljon ravinteita, että niiden avulla leväkuorma kasvaa vuosittain omillaan. Ongelmaksi asian tekee se, että kun leväaines syksyllä kuolee, se laskeutuu pohjaan ja varastoituu sinne. Näin on tapahtunut jo vuosituhansia. Kun levä sitten alkaa keväällä kasvamaan, se käyttää kaiken kaiken saatavilla olevan hapen, jolloin happi loppuu vedestä.

Syntyy happikatoalue. Tällaisella alueella on sellainen ominaisuus, että sinne varastoituneet ravinteet irtoavat pohjasta, jolloin ne tulevat puolestaan levien käyttöön. Syksyllä ne taas hajoavat ja niiden ravinteet ovat keväällä taas kasvien käytettävissä. Kasvit taas tarvitsevat entistä enemmän happea, jolloin happikatoalueet laajenevat ja taas pohjasta irtautuu enemmän ravinteita jne.

Merkille pantavaa on, että jäteveden puhdistamoissa fosfori saostetaan rauta- tai alumiinisulfaatilla. Tällaista fosforia ei lasketa mukaan kun jätevesilietteestä tehtyä kompostimateriaalia annetaan levittää pelloille ja käytetään viherrakentamisessa. Mutta jouduttuaan hapettomaan tilaan varsinkin rautasulfaatin ja fosforin sidos on omiaan irtautumaan. Eli kun tuollainen yhdiste joutuu happikatoalueelle, siitä syntyy jälleen leville käyttökelpoista fosforia. Tämä tapahtuu viimeistään meressä, mutta se voi tapahtua jo kosteikossa tai järvessä matkalla mereen.

Mitä sitten tehdä? Selvää on, että kaikki päästöt tulee lopettaa. Mutta yhtä selvää on, ettei se enää riitä meren pelastamiseksi. Rajoitetuilla alueilla, kuten Suomenlahdella voidaan saada nopeitakin tuloksia aikaan päästöjä rajoittamalla, mutta koko merta ajatellen tarvitaan muitakin keinoja.

Keskeinen ja luontevin keino on kalakannan palauttaminen normaalille tasolle, mikäli se enää onnistuu. Turska tulisi rauhoittaa heti kokonaan. Tästä hyötyisivät kaikki. Olen tästä ennenkin kirjoittanut. Turska sitoisi itseensä merkittävän määrän ravinteita ja söisi liiat silakat merestä, jolloin planktonin määrä lisääntyisi, mikä puolestaan vähentäisi vapaana olevien ravinteiden määrää, jolloin levätkin vähenisivät. Lisäksi myöhemmin, kannan ollessa kestävällä tasolla, turskaa kalastamalla saataisiin ravinteita pois merestä.

Tämän lisäksi jatkuvasti keskustellaan pohjien hapettamisesta. Se olisi keino estää ravinteiden irtautuminen pohjasedimenteistä.

Tehdyt kokeet eivät toistaiseksi ole olleet kovin lupaavia, eikä tämä keino voi tietenkään olla se lopullinen ratkaisu. Lisäksi jotkut tutkijat pelkäävät hapetuksen vaikutuksia ekosysteemiin.

Kuitenkin tutkimus tälläkin saralla etenee ja uusia entistä tehokkaampia menetelmiä syntyy koko ajan.

Saa nähdä löytyykö ratkaisu, josta saadaan riittävä yksimielisyys ja jolla voidaan ostaa lisää aikaa merelle ja uusille innovaatioille. Yksi sellainen on pohjan imurointi, jolla saataisiin ravinteita talteen. Tätäkin kokeillaan jo.