TANSSIN HURMAA
Mikko Paloniemen mukaan tanssi on tavallinen ammatti, joka vaatii luovuutta ja pistää kropan koville. KUVA:KIMMO HAIMITanssiminen ei ole mitään ”kulttuurihippeilyä”, vakuuttaa Mikko Paloniemi. Hänelle tanssiminen on luonteva tapa käsitellä maailmaa ja ihmisyyttä.
Mikko Paloniemen tanssiura käynnistyi Rovaniemen Saarenkylän nuorisoseurantalolla, kun vanhemmat kuskasivat nelivuotiaan poikansa tanssiryhmä Siepakoiden harjoituksiin. Innoittajana toimi oma isoveli Matti, joka on nykyisin tanssiteatteri Rimpparemmin taiteellinen johtaja.
Nyt 28-vuotias Paloniemi oli lapsena ylivilkas ikiliikkuja. Tanssiharrastus oli pojanviikarille hyvä tapa purkaa ylimääräistä energiaa ja tavata hyviä ystäviä.
”Lapsena minulle olisi varmasti diagnosoitu kaikki mahdolliset kirjainyhdistelmät adhd:stä acdc:hen. Isä oli mukana useimmissa tanssiharjoituksissa, että pysyisin edes jonkinlaisessa ruodussa”, Paloniemi muistelee huvittuneena.
Paloniemi päätti 15-vuotiaana ryhtyä kulttuurialan ammattilaiseksi. Pääkaupunkiseudulla oli paremmat harjoittelumahdollisuudet, mutta Paloniemi halusi todistaa itselleen, että tanssin ammattilaiseksi voi päästä Rovaniemeltäkin käsin.
”Eihän se ole tanssijalle kovin luonnollinen tie kulkea pohjoisesta Helsinkiin. Onneksi Rovaniemellä on suhteellisen vireä kulttuurielämä. Etenkin kansantanssi on siellä päin hyvin luonteva ja suosittu harrastus.”
Paloniemi pääsi opiskelemaan vuonna 2002 Helsingin Teatterikorkeakouluun. Tie pääkaupungin tanssipiireihin aukesi ja pikku hiljaa työtehtäviä alkoi siunaantua.
Paloniemi toteaa, että hyvistäkään harrastajista ei välttämättä tule ammattilaisia edes kovan yrittämisen jälkeen.
”Olen onnellinen siitä, että minulla on riittänyt töitä ja olen saanut toimia ihmisläheisten kollegoiden ja koreografien kanssa. Tanssijoilla on harvoin pitkiä työsopimuksia. Tanssijan on aina pistettävä parastansa ja pyrittävä säilyttämään motivaationsa, koska edellinen työ toimii käyntikorttina seuraavalle projektille.”
Tanssiminen on fyysisesti rankka ja loukkaantumisherkkä ala. Paloniemen jalassa on kaksi pitkää leikkausarpea. Viimeisin loukkaantuminen vaatii neljän kuukauden kuntoutusjakson, joka sisälsi muun muassa ohjattua vesijuoksua uimahallissa.
”Olin altaan ainoa mies. Onneksi sain mummoilta hyvän vastaanoton”, tanssija virnistää.
Pohjoisen poikien ei ole tapana hienostella. Niinpä Paloniemi tähdentää, ettei tanssiminen ole ”kulttuurihippeilyä”, vaan ammatti muiden joukossa.
”Koen olevani eräänlainen käsityöammattilainen. Koreografi antaa tanssijalle materiaalin, josta he yhdessä muovaavat tanssiesityksen. Toki koen myös olevani jonkin sortin taiteilija, mutta hyvin pienellä t:llä. Tanssi on minulle luonteva tapa käsitellä maailmaa ja ihmisyyttä. Se elää minussa”, Paloniemi puntaroi.
Tanssi täyttää freelancerina työskentelevän Paloniemen elämän lähes täysin, sillä harjoitukset kestävät usein aamusta iltaan. Pitkän työpäivän jälkeen ohjelmassa on venyttelyä ja kehonhuoltoa. Työ vaatii kurinalaisuutta, sillä kropan on oltava kunnossa ja kestettävä rääkkiä.
Paloniemen mukaan asenteet tanssivaa miestä kohtaan ovat muuttuneet vuosien saatossa. Yhdeksi syyksi hän näkee television tanssikilpailujen suosion.
”Tanssiminen vaatii miehiltä enemmän ponnisteluja, sillä olemme yleensä teknisesti heikompia kuin naiset. Toisaalta miesten on helpompi lyödä itsensä läpi alalla, koska meitä on vähemmän. Tilanne tosin tasoittuu koko ajan.”
Paloniemen seuraava työprojekti on Kari Heiskasen ohjaama Taistelu – kohtauksia yössä, joka esitetään Paavo Nurmen stadionilla elo-syyskuun vaihteessa kolmena iltana. Kyseessä on yksi Turun kulttuurivuoden päätuotannoista. Taistelu-spektaakkeli yhdistää teatterin, tanssin, kamppailun ja stadionkonsertin elementtejä massiivisella tavalla.
”Esitys sisältää monenlaisia nyansseja. Äänekkäiden massakohtausten vastapainona on herkkiä elementtejä. On mielenkiintoista nähdä, miten yleisö reagoi kohtauksissa oleviin pieniin yksityiskohtiin”, Paloniemi pohtii.
Tulevaisuudelta Paloniemi toivoo terveyttä, että hän saisi harjoittaa ammattiaan avovaimonsa kanssa, joka myös tanssii ammatikseen.
”Meillä ei ole vielä lapsia, joten saatamme lähteä töihin ulkomaille. Tanssijan ura päättyy useimmiten neljänkymmenen ikävuoden tienoilla. Toivottavasti edessä on vielä vuosia tuskaisia aamuherätyksiä, kivuliasta treenaamista ja vesikävelyä mummojen kanssa”, Paloniemi nauraa.
Taistelu – kosketuksia yössä esitetään Paavo Nurmen Stadionilla, Turussa 31.8., 2.9. ja 3.9. www.taistelu.fi
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
