Lato oli koitua kohtaloksi

Elettiin 1950-luvun jälkipuoliskoa. Asuimme maalla. Navetassa oli lehmiä, lampaita, kanoja, sika ja Hymy-hevonen. Kesäisin karjalle korjattiin kuivaa heinää: kotipelloilta heinät vietiin navetan ylisille ja kauempana olevilta suopelloilta suon laidalla olevaan latoon.

Oli talviaika ja isä lähti hakemaan heiniä jään yli suoladosta Hymyn vetämällä korkeareunaisella häkkireellä. Vanha mustavalkoinen karjalankarhukoiramme Kiva seurasi joskus isää mukana matkalle. Näin tälläkin kertaa. Heinäkuorma tehtiin, ladon ovi suljettiin, ja Hymy pääsi taas jolkottelemaan kotia kohti.

Illalla talonväkeä ihmetytti, kun Kiva-koira ei tapansa mukaan pyrkinytkään sisälle yöksi. Kun sitä ei seuraavana aamunakaan näkynyt eikä kuulunut pihapiirissä, aloitettiin etsinnät. Koiraa ei kuitenkaan löytynyt. Nukkumaan käydessä kaikkien mieltä askarrutti Kivan kohtalo.

Yöllä isä heräsi nähtyään unen, jossa suoladon sisältä kuului raapimista ja ulinaa, kuin Kiva olisi ilmoittanut: ”Täällä minä olen!” Siitä paikasta isä nousi ylös, otti taskulampun ja lähti ulos pimeään talviyöhön jo melko varmana kadonneen Kivan olinpaikasta.

Hän suuntasi matkansa jään yli suoladolle, josta hänen sitä lähestyessään alkoikin kuulua uikutusta ja vaimeaa haukahtelua. Ja voi sitä riemua, kun isä avasi ladon oven! Kiva ryntäsi isäntänsä luo iloisena vapautumisestaan. Innokas heinänhakukaveri oli jäänyt isän huomaamatta telkien taakse ja viettänyt heinissä varmaan ikuisuudelta tuntuvan ajan.

Niin huojentunut isäntä ja väsynyt, nälkäinen seuralainen pääsivät kotiin jatkamaan häiriytyneitä yöuniaan. Ja seuraavilla heinänhakukerroilla isä muisti aina ennen ladon oven sulkemista varmistaa, että myös Kiva-kaveri lähti mukaan kotimatkalle.