Elämäni kuvakirja

Olen viime viikkoina joutunut uuden miellyttävän tehtävän eteen. Kirjoitan muistelmiani ja niitä varten pitää tietenkin valita nippu kuvia liitteisiin. Asiassa on monta puolta, joita en koskaan ole tullut ajatelleeksi.

Ensiksikin kuva ihan fyysisenä esineenä. Kuulun sukupolveen, jonka lapsuuden kuvat ovat mustavalkoisia, pieniä laatikkokameralla otettuja filmirullakuvia. Ei paljon puutu, etteikö valkoinen kehys olisi röpöreunainen ja pieni risti kehdossa makaavan lapsen pään päällä.

Sitten ovat muovikansioissa olevat haalistuneet tai albumeihin tiukasti tarrautuneet värikuvat, joita on melkein mahdoton kiskoa irti pohjapahvin liimaviivoista.

Seuraava kerros tämänikäisen (67 v.) ihmisen elämän kuvakirjassa ovat diakuvat. Niiden värit ovat suorastaan häikäisevät, mutta ne voivat olla (ja siis ovat) kotelossan ainakin kahdella tavalla väärinpäin.

Kun järjestimme diakuvien katselutilaisuuden perhepiirissä, pienimmät lapsenlapset keksivät oitis käytännöllisen keinon. He nostivat takapuolet pystyyn ja katselivat väärinpäin olevia kuvia jalkojen välistä, sillä aikaa kun vanhemmat kääntelivät niitä toisin päin.

Vaikeampi, suorastaan älyllistä suoritusta vaativa tilanne on se, kun diakuva väärinpäin siten, että vasen on oikealla ja päinvastoin, koska siinä pitää jo muistaa kuvausympäristöäkin.

Kun lähetin kuvia kustantajalle, lähetin niitä kokonaisen pahvilaatikollisen. Puolet kuvista oli kuitenkin pienessä kirjekuoressa, jonka sisällä oli peukalonpään kokoinen tikku. Se päällä luki: 300 kuvaa, kansiossa se ja se.

Teknologia on meidän aikanamme harpponut joka alalla, mutta kotivalokuvien keräilyssä sen kyllä konkreettisesti huomasi.

No, vanhalla ammattivalokuvaajalla on tähän tilanteeseen aina sama vastaus. Mikään ei ole muuttunut, hyvä valokuva on sellainen, joka koskettaa katsojaa tai dokumentoi ainutlaatuisen tilanteen riippumatta millä tekniikalla se on tallennettu.

Vanha valokuvaaja on oikeassa ja siksi jätinkin lopulliset valinnat kustantajan tehtäväksi. Hän sanoi, että hänellä on kokemusta, nopea ranne ja päätöksentekokyky. Hän viskaa kuvat oikealle ja vasemmalle muutamassa sekunnissa, turha minun on ruveta niiden kanssa jahkaamaan. Mutta vaikka en lopullisia valintoja suorittanutkaan, jo pelkkä elämänsä valokuvien katseleminen on valtava tunnemyllerrys.

Löytyy hellyttäviä muistoja lasten touhuista. Löytyy kiusallisia yksityiskohtia omasta maallisesta vaelluksesta. Yhtäkkiä löytyy jotakin, mitä ei voi käsittää. Miksi minun äidinpuolen isoisälläni on 1930-luvun kuvassa hihassa nauha, jossa on aivan selvä hakaristi? Amerikassa hän pohjalaisena oli tietenkin, mutta ei lentämisen kanssa tekemisissä. Sukulaisten kautta asia selviää, hakaristi oli muutenkin eri merkki sotien jälkeen kuin ennen sitä.

”Koskettaa katsojaa”, oli vanhan valokuvaajan toinen kriteeri hyvälle kuvalle. Kun kuvia selaa sadoittain, tähänkin muodostuu käytäntö. Valtaosa perhealbumien valokuvista on tietenkin erilaisista tilaisuuksista, ryhmäkuvia enemmän kuin tilannekuvia. Joskus ne kuitenkin yhdistyvät vieraallekin (niin luulen) merkitsevällä tavalla.

Näin kävi muutaman kerran. Yksi kuva oli isäni hautajaisista, jossa poikani auttavat mummaa laittamaan seppeleen haudalle. Nuoren polven huolenpito hauraasta isoäitipuolesta, poikien tuki ja mumman kurkotus haudan päälle, se pysäytti.

Toinen ilon kautta pysäyttävä kuva oli klassikko, jossa koko perheellä oli ylioppilaslakit päässä. Mutta eivät ne lakit, vaan se, että kaikilla kolmella miehellä oli kädet taskussa ja ryhti lievästi (ei röyhkeästi) takakenoinen. Se oli myhäilyttävää ja sanoiksi puettuna: no, niin, tässäpä tämä.

Ennen sanomalehtikuvissa oli tapana laittaa silminnäkijä osoittamaan jotakin tapahtumapaikkaa, jossa ei enää näkynyt juuri mitään: tähän salama löi, tästä susi meni tien poikki. Pilaillakseni tyylille otin aikanaan tavaksi, että menen matkakuvissa kohteen eteen ja osoitan sitä etusormella mahdollisimman kömpelösti ja amatöörimaisesti.

Nyt saan sitten häpeillä tuota vitsiäni kymmenissä kuvissa, joista varmaan yksikään ei päädy muistelmien liitteeksi.

Paremmin olen onnistunut toisessa tyylilajissa. Otin kerran kuvan veljestäni omassa pohjalaisessa jokimaisemassamme niin, että hän oli selin kuvan sivussa ja katseli tuttua maisemaa. Kun kuvaa katseli, veljeni selkä näyttikin yhtäkkiä hyvin syvämietteiseltä ja sitä kautta maisemastakin tuli hänen elämänsä tärkein paikka, kohtalon paikka suorastaan.

Sen jälkeen olen sitten ollut selin kameraan ympäri maailmaa. Mutta olen huomannut, että kuva ei pysäytä, jos ihminen katsoo jotakin tunnettua matkailunähtävyyttä. Maiseman täytyy olla tavallinen. Täytyy syntyä kysymys: miksi tuo ihminen katsoo noin hartaasti juuri tuota maisemaa?

En vielä tiedä, mitkä kuvat kustantajani aikoo muistelmiini valita, ja odotan suurella jännityksellä, mihin kuvaan hän on pysähtynyt. On asioita, joita kuva ei kerro.

Merkitys tulee kuvatekstin kautta, kuten ”tämä on viimeinen kuva hänestä”. Mutta ihmisen luonne ja kohtalo kyllä näkyy sekä muistelmien tekstin että kuvien kautta.

Kuvissa voi valehdella jättämällä niitä pois, vaikka sekään loputtomasti onnistu. ”Ei ollut yhtään kuvaa isästä, oliko riidoissa?” Tekstissä voi valehdella selittämällä itsestään selvää asiaa liian pitkään. Jos kuvat ja teksti ovat ristiriidassa, kuvien historia on lähempänä totuutta.

Kirjoittaja on muistelmiaan kirjoittava kirjailija ja ­kirjallisuudesta väitellyt filosofian tohtori.