Mikä on paras tuliainen? Lauri Tähkä ilahtui räteistä ja Kyösti Mäkimattila avomaankurkuista
Äiti toi tuomisina ihan parhaat tuliaiset: kaksi pulloharjaa. Sillä jos jokin asia aina-aina-aina kaupassa käydessä unohtuu, jos jotakin on mahdoton muistaa, ennen kuin taas kerran on kipeästi sitä vailla – niin pulloharja!
Kuva: Jaana KankaanpääÄiti seisoo tupani kynnyksellä käsissään kaksi pulloharjaa: toinen valkoinen, toinen sininen. Hän vispaa niitä ilmassa ja näyttää Suomen koripallomaajoukkueen cheerleaderilta. Itse näytän iloiselta. Jos jokin asia aina-aina-aina kaupassa käydessä unohtuu, jos jotakin on mahdoton muistaa, ennen kuin taas kerran on kipeästi sitä vailla – niin pulloharja!
Nyttemmin äiti viuhtoo jo taivaallisilla kentillä, mutta aina kun minä käsintiskaaja käsintiskaan, ajattelen hetkeä, kun sain tuliaisiksi kunnolliset pulloharjat. Valkoinen ahtaille keittiöpurnukoille, sininen kukkamaljakoille, niin kuin emon opetus kuului. Käyttö on huushollissani varmaa, mutta harvaa, voipi olla, että kestävät loppuelämäni.
Kerran vein puolinolona tuliaisiksi ystävälleni Tähkän Laurille vain paketillisen riemunkirjavia rättejä, kirjakieleksi keittiön siivousliinoja, ”tämä nyy o vaan tämmöst piänt...” Mutta hänpä heti riemunkirjavoitui – vaihtoa kaivannut tiskirätti lensi kaaressa roskikseen, ja uusi pääsi oitis käyttöön.
Toiselle muusikkokaverilleni Mäkimattilan Kyöstille vien avomaankurkun aina kun voin. Se on symboloi hieman vaikeasti selitettävällä tavalla sielunsisaruutta. Avomaankurkku on yksi lempiasioitani maailmassa.
Pohjoisen matkaltani Enontekiöön keräsin muistoksi ystävilleni Ullantievan karuilta hiekkakankailta kaikkein pikkuruisimpia männynkäpyjä. Ne ovat napakoita kuin nopat. Osa oli jo karuissa olosuhteissa keloutunut hopeasilkin harmaiksi.
Lounaisen Suomen ravinteikkaampien maitten mäntyjen käpyjen vierellä Lapin minikävyt näyttivät possuilta emakkonsa hoteissa. Miten helposti leikkiin tempautui, vaikka oma sukupolveni rakensi jo legoilla eikä käpylehmillä.
Ystäväni ovat käsistään näppäriä kauneuden huomaajia – en ihmettele vaikka heidän korvissaan killuisi kohta sieviä käpykorviksia.
Oletteko muuten katsoneet käpyjä joskus sillä silmällä, että jos itsen olisi aikojen alussa käsketty keksiä männylle joku Ikean-kätevä, mutta Aarikan-nätti lisääntymismuoto, olisiko tullut tuollainen symmetrisesti harittava puupallero mieleen?
Ainakin toivoisin, että lahjoissa ele ja huomaavaisuuden yrittäminen ratkaisisi, ei käytetty raha tai nappiin osuvuus. Tuntuu aina vähän haljulta, kun jonkin lahjan vähäarvoisuudesta nousee julkinen haloo. Ehkäpä taskupeili ei ollut kaikkein viisain lahja johtoryhmältä, ehkä sydänpipari oli liian halpa jouluyllätys, mutta eihän sinun arvoiseesi lahjaan olisi kellään tässä maailmassa varaa – olet ainutkertainen olento!
Eräs ystäväni kuljetti skotlantilaista keskiajasta kiinnostunutta tuttavaansa ympäri suvi-Suomea. Kaikkein kiinnostavin kivikirkko oli juuri silloin suljettuna. Perään soittelu ja harras toivominen auttoivat: ovet tullaan tunnin päästä avaamaan hetkeksi. Mitään maksua ei kirkonavaimenhaltija luvannut ottaa vaivastaan.
Ystäväni kehotti skottia: ”Men äkki kauppa ja ost sil frouval kaffepaketti. Juu-juu, kaffepaketti, älä kysele mittä, ko ost vaa.”
Kaffepaketti on yleispätevä kiitos, pieni vaivanpalkka ja satavarma tuliainen. Ei tule aina ajatelleeksi, että se on nimenomaan hyvin suomalainen ilmiö, vaikka lähin kahvipensas marjoo tuhansien kilometrien päässä Välimeren rannoilla. Paketin voi pistää hyvällä omallatunnolla ja kiinni jäämättä vaikka kiertämään, jos itse ei sattuisi olemaan kahvi-ihmisiä.
Suhtaudun pakettien kiertämään laittamiseen maanläheisesti kuin peruna. Lahjojen päätehtävä on täytetty siinä, kun on saanut keksiä jotain, kun on saanut ojentaa, kun on saanut ottaa kohteliaisuuden vastaan ja niiata. Jatkosijoituksesta päättää vapaasti saaja.
En aio tentata, onko Kilpisjärveltä tuomani kiva pikkukivi kovassakin käytössä, enkä valvo, vaikka pikkukävyt kopisteltaisiin kiukaan pesään saunaa lämmittämään. Perintökellojen ja suvun nimellä kaiverrettujen kultatiaroiden (harmillise harvo olen semmossi saanu) suhteen kannattaa harkita kiertoon laittoa tarkemmin.
Aikuisena ei nykyään kovin usein saa enää kirjalahjaa, vaikka hellyn niistä vielä enemmän kuin perunalastuista ja salmiakeista, jotka ovat kohdallani varmat sydämensulattajat. Paketista kuoriutuva kirja tuo kaikkein lähemmäksi sen mahdollisuuden, että lahja muuttaa elämän suunnan. Sisustustyynykin voi muuttaa, mutten ole vielä kuullut.
Lapsena kummitädiltä saatu Vaahteramäen Eemeli opetti ihailemaan uusia sanoja (pilkkumi, parahultainen ja pöperö) – ja sen, että kirkkovaltuustoonkin kuuluva voi kiroilla ja sanoa vaikka koira vieköön, jos tiukka paikka tulee.
Kylään pistäytynyt kaveri oli napannut tuomisiksi meille kirpputorin ilmaislaatikosta Veijo Meren kirjoituskokoelman Goethen tammi (1978), ja siitä voin nyt jakaa teillekin vanhentumattoman, suloisen keveän vapaapäivän vietto-ohjeen: ”ei mitään järjestettyä tänään, vaan kaikki semmoista kun on.”
Kirjan jälki pysyy, kun tulipunaruusut kuihtuvat ja vaasi täytyy pestä. Mut onneks on pulloharja!
Kirjoittaja on Rauman Lapissa asuva kirjailija ja runoilija.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
