Yliö: Hoivan kestävyysvaje ja institutionaalinen uupumus ovat hyvinvointivaltion sokea piste

Hoivapalvelu. Kuvituskuva. Kuva: Jaana Kankaanpää

Hyvinvointivaltio lupaa hoivaa, turvaa ja huolenpitoa. Se lupaa, että kukaan ei jää yksin silloin, kun voimat ehtyvät tai elämä murenee. Harvemmin kysytään, kestääkö itse hoiva – taloudellisesti, inhimillisesti tai moraalisesti.

Julkinen keskustelu kiertyy henkilöstöpulaan, kustannuspaineisiin ja tehokkuuteen. Näiden alle jää perustavanlaatuinen kysymys: onko hoiva järjestetty tavalla, joka tekee hyvän hoivan ylipäätään mahdolliseksi?

Tätä ristiriitaa voidaan kuvata hoivan kestävyysvajeen käsitteellä. Se tarkoittaa kuilua sen välillä, mitä laadukas ja eettisesti kestävä hoiva todellisuudessa edellyttää ja mitä järjestelmä arjessa mahdollistaa.

Hoiva tarvitsee aikaa, jatkuvuutta, luottamusta ja ammatillista harkintaa. Järjestelmä tarjoaa yhä useammin suoritteita, mittareita, määräaikaisuutta ja epävarmuutta.

Kun tämä kuilu kasvaa, seuraukset eivät ole yksittäisiä poikkeamia. Niistä tulee rakenteellisia: henkilöstön vaihtuvuutta, hoidon laadun rapautumista ja ihmisten kokemaa turvattomuutta.

Hoivan kestävyysvaje ei synny siksi, että ihmiset tekisivät työnsä huonosti. Se syntyy siksi, että järjestelmä vaatii hoivaa, jota se ei itse mahdollista.

Hoivan kestävyysvaje näkyy ennen kaikkea ihmisissä, jotka hoivaa tekevät. Se ei näy äkillisenä romahduksena, vaan hitaana ja hiljaisena kulumisena. Tätä ilmiötä voidaan kutsua käsitteellä institutionaalinen uupumus.

Institutionaalinen uupumus ei synny työn raskaudesta, vaan siitä, miten instituutiot järjestävät työn. Se syntyy, kun ammattilainen joutuu päivästä toiseen toimimaan ristiriidassa oman ammattietiikkansa, osaamisensa ja inhimillisen järkensä kanssa.

Työntekijä tietää, miten työ pitäisi tehdä hyvin. Järjestelmä ohjaa tekemään sen toisin. Valinta ei ole oikean ja väärän välillä, vaan kahden väärän välillä: tehdäkö työ oikein vai tehdäkö se järjestelmän ehdoilla.

Kun tämä kaksoissidos pitkittyy, syntyy ammatillinen eroosio. Työn merkitys murenee ennen osaamista. Ihminen jatkaa työtään, mutta joutuu toistuvasti ohittamaan sen, minkä tietää olevan oikein. Tämä ei ole välinpitämättömyyttä, vaan selviytymistä.

Institutionaalinen uupumus ei aina näytä uupumukselta. Se voi näyttää hiljaiselta luopumiselta, vetäytymiseltä tai lopulta lähtemiseltä.

Siksi niin monet pätevät ja sitoutuneet ammattilaiset lähtevät. Ei siksi, etteivät he kestä työtä – vaan siksi, että järjestelmä ei kestä ammattitaitoa, etiikkaa eikä inhimillisyyttä.

Hoivan kestävyysvajetta ja institutionaalista uupumusta ylläpidetään usein turvallisuuden nimissä. Turvallisuus on hyvinvointivaltion vahvin perustelu: sen avulla säädellään, valvotaan ja kontrolloidaan. Turvallisuus kuulostaa aina oikealta – ja juuri siksi sitä kyseenalaistetaan harvoin.

Kaikki turvallisuus ei kuitenkaan ole todellista.

Osa siitä on näennäistä turvallisuutta.

Näennäinen turvallisuus tarkoittaa turvallisuuden harhaa: tilaa, jossa kontrolli, sääntely ja mittarit luovat vaikutelman hallinnasta, vaikka todellinen turvallisuus samalla heikkenee. Järjestelmä näyttää vakaalta, mutta sen sisälle kertyy haurautta, jota ei haluta nähdä.

Näennäinen turvallisuus syntyy kielestä. Turvallisuus redusoidaan ohjeiksi, prosesseiksi ja tarkistuslistoiksi. Kun ne täyttyvät, oletetaan, että kaikki on kunnossa. Samalla unohdetaan, että todellinen turvallisuus ei synny papereista, vaan ihmisistä, jotka ymmärtävät tilanteen ja uskaltavat käyttää harkintaa.

Kun luottamus korvataan valvonnalla ja osaaminen standardeilla, turvallisuus muuttuu mekaaniseksi – ja samalla hauraaksi. Tätä voidaan kutsua turvallisuuden simulaatioksi: järjestelmä ei enää tuota turvallisuutta, vaan sen vaikutelmaa.

Näennäinen turvallisuus ei estä virheitä. Se estää vastuun.

Hoivan kestävyysvaje, institutionaalinen uupumus ja näennäinen turvallisuus eivät ole erillisiä ongelmia. Ne ovat saman rakenteellisen sokeuden eri ilmentymiä.

Hoivaa vaaditaan enemmän kuin mitä järjestelmä mahdollistaa.

Ammattilaisia kuormitetaan rakenteilla, jotka tekevät hyvästä työstä mahdotonta.

Turvallisuutta tuotetaan kontrollilla, joka rapauttaa sen todellisen perustan.

Lopputuloksena syntyy järjestelmä, joka näyttää toimivalta, mutta kuluttaa hiljaisesti ne ihmiset, joiden varassa se lepää. Järjestelmä, joka suojelee itseään tehokkaammin kuin ihmisiä.

Lopulta kysymys ei ole tekninen eikä hallinnollinen. Se on moraalinen: rakennammeko hyvinvointivaltiota ihmisille – vai järjestelmää, joka ei enää kestä inhimillisyyttä?

Jos hoiva ei ole kestävää, uupumus ei ole poikkeus vaan seuraus.

Jos turvallisuus estää hyvän ja järkevän toiminnan, se ei ole turvallisuutta vaan harhaa.

Ja jos järjestelmä ei kestä ihmisiä, sitä ei voi puolustaa ihmisillä.

Nämä ilmiöt eivät ole virheitä järjestelmässä. Ne ovat merkkejä siitä, että järjestelmä on ajautunut irti omasta tarkoituksestaan.

Lassi Murto

ohjelmakoordinaattori