Jyrsimys voittaa
Kolumni
Mari mörö
Maata rouhiva vatkain on rikki: se on paikallaan tai sitten kyntää menemään käsittämätöntä vauhtia. Ei ehdi paljon hartsia sutia hanskoihin, taas mennään! Sitä ei saa pysähtymään kuin kivi, jolla pitää heittää kohti sytytystulppaa oikeassa kulmassa.
Muistatteko fysiikan tunnilta, miten hevosvoima määritellään? Kyllä joskus ihmisen pitää miettiä perimmäisiä asioita. Sellaisia ovat hevosvoiman lisäksi hallan vaikutus mustikkasatoon ja se, miten välttyä olympiaterrorilta.
Rimpuillessani maatilkullamme vanhan jyrsimen kanssa menin maitohapoille. Onneksi kukaan ei loukkaantunut eikä kypärä lentänyt päästä. Rodeosta ei ole kokemusperäistä tietoa.
Pelkästään elokuvien perusteella uskoisin, että noin 150-senttisen naisen tappeleminen nelitahtisen, liian kovaa kulkevan ja noin satakiloisen konehumman kanssa muistuttaa rodeota.
Kiviä kyllä riittää. Savolaista maaperää ei onnistu rouhaisemaan ilman, että ammeen tai vähintään ämpärin kokoinen kivi kolahtaa lapioon. Ja kun jyrsin osuu kiveen, koneen käyttäjä saa vinhan takapotkun.
Kysyin mieheltäni, että montako hevosvoimaa mahtaa pelissämme olla? Hän on insinööri ja tietää kaikesta kaiken tai ainakin 75 prosenttia. Hän uskoo traktoreihin – ja kohopenkkeihin.
Selvisi kuitenkin, että jyrsimessä piileksii vähän yli neljä hevosta. Hevosvoima lasketaan näin: yhdellä hevosvoimalla nostetaan sekunnissa 75 kilogrammaa massan nopeudella.
Eräässä uudessa autossa on noin 560 hevosvoimaa. Ja oikeassa hevosessa on kolme hevosvoimaa eli mihinkään ei voi luottaa. Sitä paitsi nykyään puhutaan kuulemma wateista.
Nyt joku lukija tuumii: miksei ole tehty penkkejä isolla koneella? No, niillä ei olisi päässyt kulkemaan kuin muutamaan kohtaan, kiitos rinteiden, siirtolohkareiden ja isojen puiden.
Tämä on muuten ensimmäinen kerta, kun käytän uuden kukkapenkin perustamisessa kypärää. Tillipionit, iirikset ja akileijat sun muut ovat vaivan arvoisia.
Ei tässä ole varmaan mitään järkeä, mutta melko harvoissa hommissa on. Jyrsimyksen – se että tietää tehneensä - päässä on moni hieno asia. Minä kun en usko maailmaan, jossa kaikki tapahtuu hipaisemalla. Hipaisusta ei oteta.
Kun katselen aikaisempien sukupolvien kasaamia kiviröykkiöitä niin voi pojat, aitaa riittää. Jopa kaltaiseni hupulaisviljelijä ja kukkien puolitollo hyysääjä hahmottaa maiseman vuosisataisista kiviaidoista, mitä työnteko on tarkoittanut.
Perennantaimien harrastenäplääjä ei tajua oikeista töistä yhtikäs mitään. Lääkärissä lähinnä nolottaa: muka työperäinen särky! Kilin kikkarat.
Lakeuksilla asuva puutarhaystäväni sanoo, että minun on vanhemmiten hankittava hiihtohissi. Eräs lähimmäinen letkautti, että hänellä on panostajan paperit ja että tasamaatontin tekemiseen vaadittava rakettitiede on hänen osaamisensa ydinalue. Mutta minä ajattelin näpertää vain kivan puutarhan, en muuttaa topografiaa.
Orastavasta välilevytyrästä, jännetuppitulehduksesta ja murtuneesta häntäluusta huolimatta perintöperennapenkistä tuli valmis. Opetus: Pelkkää kärsimystä ei elämä ole, ei, jos kehtaa käydä jyrsimyksen puolella.
Jopa hupulaisen pehertelyn jäljiltä nousee uutta: kukkaa, kasvia ja kasvua jos jonkinmoista, tulevaa, toivottavaa. Sitä saa sitten silmät suitsirenkaina ihmetellä ja toisinaan jopa hevostella: tehtyä tuli edes jotain järkevää.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
