Vaalit V-tyylillä

Olen syntynyt 1984. Samana vuonna Paavo Väyrysestä piti ensimmäisen kerran tulla Suomen presidentti.

Sillä kertaa haaveet kaatuivat Urho Kekkosen ja Neuvostoliiton terveyden pettämiseen. Jäänee ikuiseksi arvoitukseksi oliko Väyrynen Kekkosen suosikki jo 1977, mutta vuonna 1984 hän olisi ollut sitä vuorenvarmasti.

Sukupolvea myöhemmin Väyrysen unelma on jälleen elossa.

Jos keskustan presidenttiehdokkaasta olisi vuosi sitten lyöty vetoa, moni olisi hävinnyt rahansa. Kun Väyrynen eduskuntavaalien alla kertoi pyrkivänsä presidentiksi, koska ”ei voi väistää vastuutaan”, herätti puoluetoimistolla pidetty tiedotustilaisuus paikalla olijoissa lähinnä hyväntahtoista hilpeyttä.

Kesän mittaan hymy hyytyi ainakin keskustan puoluejohdossa. Tunnelmat seilasivat häpeän ja katumuksen ristiaallokossa. Epätoivoisen ehdokasjahdin jälkeen kaikki ovat nyt kuitenkin täysillä Paavon takana.

Väyrysen horjumaton usko omiin mahdollisuuksiinsa ei jätä ketään kylmäksi.

Vaikka hän onnistuisi jotenkin kampeamaan itsensä toiselle kierrokselle ja yhdistämään kaikki Suomen EU-kriittiset voimat, ei sekään riittäisi päihittämään ennakkosuosikki Sauli Niinistöä, tuskin edes Paavo Lipposta.

Väyrysen kannatus on nyt kahdeksan prosenttia ja nousussa. Keskustan kannatus taas jatkaa alamäkeään 12 prosentin pinnassa. Lyhyellä matematiikalla Väyrysen ja keskustan kannatukset kohtaavat 10 prosentin tuntumassa.

Jos Väyrysen kannatus ohittaa keskustan, saa nykyinen puoluejohto alkaa tosissaan pohtia politiikan jälkeistä urakehitystään.

Väyrysen heikko menestys edellisissä koitoksissa ei ole ollut ehdokkaasta kiinni.

Vuoden 1988 presidentinvaaleissa tappion siemen kylvettiin jo edellisenä vuonna, kun presidentti Mauno Koivisto ”kaappasi vallan” Väyrysen junailemalta kassakaappisopimushallitukselta.

1994 Väyrysen pudotti toiselta kierrokselta etelän median viime metreillä järjestämä ”mediapeli”. Keskustahenkisiä ääniä olivat tuolloin tosin jakamassa myös Väyrysen kanssa riitaantuneet Keijo Korhonen ja Eeva Kuuskoski.

Tiedotusvälineillä oli sormensa pelissä myös toissakesän keskustan puheenjohtajavaalissa, kun Väyrynen jäi median luomassa asetelmassa Mari Kiviniemen ja Mauri Pekkarisen jalkoihin.

Eduskunnasta putoamistaan keskustan kunniapuheenjohtaja taas vyörytti puoluesihteeri Timo Laanisen niskoille, joka oli houkutellut vastentahtoisen Väyrysen ”ääniharavaksi” Uudenmaan vaalipiiriin, vaikka Lapissa läpimeno olisi ollut varmaa.

Paavo Väyryseen liittyvät ristiriidat eivät liity niinkään siihen, miten hän on lukuisia tehtäviään hoitanut, vaan tapaan jolla hän on uusiin tehtäviin pyrkinyt.

Esimerkiksi viimeisessä hommassaan ulkomaankauppa- ja kehitysministerinä hän myi tavaraa maailmalle tahdilla, josta nykyinen Mr. Pepsodent saa vain haaveilla. Väyrynen sai myös palautettua maataloustuotannon kehitysyhteistyön painopisteeksi, mistä moni maailman nälkäinen on vielä kiitollinen.

Väyrysen nousu ministeripostille vuosikymmenten tauon jälkeen ei kuitenkaan tyylipisteitä kerännyt. Tuore kansanedustaja ilmoitti ykskantaan, ettei ota vastaan kansalta saamaansa valtakirjaa ellei ministerinpaikka aukea.

Joku voisi pitää menettelyä äänestäjien kanssa pelleilynä ja oman puolueen kiristämisenä. Väyryselle tällainen venkoilu on vain normaali tapa tehdä politiikkaa.

Kannattajiensa mielestä Väyrysellä on suorastaan ilmiömäinen kyky ennustaa tulevaisuutta ja olla oikeassa, kun kaikki muut ovat väärässä.

Minulla on Väyrysen näkijänkyvyistä myös omakohtaista kokemusta. Kesällä 2004 silloinen pääministeri Matti Vanhanen lensi keskustan puoluekokoukseen suoraan Brysselissä pidetystä EU-huippukokouksesta.

Huippukokouksessa oli päästy sopimukseen EU:n uudesta perustuslaista, jota Vanhanen puhujanpönttöön päästyään alkoi kehua.

Heti Vanhasen jälkeen lavalle nousi Väyrynen. Hän kertoi kuinka perustuslakisopimus tulee ensin kaatumaan Ranskan ja sen jälkeen Hollannin kansanäänestyksissä.

Perustuslain kävi juuri Väyrysen ennustamalla tavalla.

Ihan aina Väyrynenkään ei ole ollut oikeassa. EU:n vastustamisen elämäntehtäväkseen ottaneella poliitikolla riitti uskoa Neuvostoliiton elinvoimaan. Vieläpä akateemisesti korkealla tasolla.

Näkijänkyvyistään huolimatta Väyrysellä on tapana kerrata yhä uudelleen menneitä tapahtumia. Myös Niinistöllä ja Lipposella on vuosien varrella jäänyt yhtä sun toista hampaankoloon.

Tulevaisuuden haasteiden sijaan presidentinvaalitaistelussa saataneenkin vastauksia siihen, mitä kymmenen tai kaksikymmentä vuotta sitten olisi pitänyt tehdä. Poliittisen historian harrastajille on luvassa mielenkiintoiset vaalit.