Muistatko?

KIRSTI MANNINEN

Vuosi lähestyy taas loppuaan. Olen juuri lähettänyt koko heimolle jokavuotisen pyynnön, jolla kootaan valokuvia, tekstejä, lasten piirustuksia, sarjakuvia ja kilpatehtäviä Varpulan jouluun. Tämä suvun yhteinen monistettu ja nykyään myös digitaalinen joululehti on ilmestynyt jo 35 vuotta.

Ensimmäisinä vuosina tein lehteä ihan itse ja ikuistin lehteen pikkuväen piirroksia ja muistiinmerkittyjä hassuja sanontoja ja nokkelia puheita.

Lopulta koitti se stressin täyttämä marraskuu, jolloin avioliittokin oli kriisissä, kun Varpulan joulun tekeminen tuntui aivan ylivoimaiselta.

Silloin lapseni tarttuivat lehdentekoon ja kaivoivat kätköistään nokkelia kouluaineita, runoja, sarjakuvia, piirroksia ja kilpatehtäviä, joista joululehti syntyi kuin itsestään. Nyt Varpulan joulun toimituskunnassa on jo tekijöitä kolmannessa polvessa.

Toissakesänä kokosimme isompien lastenlasteni kanssa kaikki Varpulan joulut samaan mappiin. Siitä tuli hieno sukuhistoria, jonka tutkimiseen meni useampikin kesäpäivä.

Joka vuosikerrasta löytyi tapahtumia ja kuvia, jotka olimme autuaasti unohtaneet, vaikka ne olivat aikoinaan olleet tärkeitä ja vaikuttaneet pitkälti tulevaisuuteen. Toisaalta moni isokin juttu oli myöhemmin osoittautunut pelkäksi kuplaksi.

Mikään ei kasvata suhteellisuudentajua ja uskoa elämän kantaviin voimiin yhtä paljon kuin oman ja läheisten menneisyyden tarkastelu. Niinpä näissä 2010-luvun Varpulan jouluissa julkaistaan nykyään myös Arkistojen aarteita.

Puhun siis omasta kokemuksestani, kun väitän, että näin vuoden lopulla ja miksei vuoden mittaankin kannattaisi tavalla tai toisella merkitä muistiin ja panna talteen edes pieniä hippusia siitä tapahtumien virrasta, jota elämäksi kutsutaan.

Entisaikaan muistoja talletettiin päiväkirjoihin, valokuva-albumeihin ja kirjeisiin. Nyt monen ihmisen ja perheen historia päivittyy Facebookin kaltaisille digitaalialustoille. Niiden paha puoli on kuitenkin se, ettei mikään takaa tietojen säilymistä sukupolvelta toiselle tai edes ensi vuoteen.

Joulunpyhät ja uudenvuoden tienoo kokoavat jälleen perheitä ja sukuja yhteen. Ruoka-, suklaa- ja lahjaähkyn hankkimisen sijaan voisi ehkä pyytää tulijoita tuomaan mukanaan muutaman valokuvan, piirroksen tai muuta mukavaa, joka kertoisi itse kunkin elämän tärkeimmistä tapahtumista kuluneen vuoden aikana.

Vuoden tapahtumien tallennukseen riittää kynä, liimapuikko ja vaikka vanha kunnon vahakantinen A4-vihko tai kansio, johon jokainen saa oman lehtensä tai aukeamansa ja kirjaa siihen vuoden muistot omalta kannaltaan. Kirjan viimeiselle sivulle voi sitten ikuistaa vaikka yhteisen jouluaterian ruokalistan tai liimata ne kuvat, jotka on otettu kuusen ympärillä tai rakettien ampumisesta.

Takaan, että jo ensi vuonna viimevuotinen Vuosikirja on liikuttavaa luettavaa. Voi miten pieni Taapero oli silloin! Onks tää hei viimeinen kuva, joka meillä on mummosta? Ei voi olla totta, täällon vieläkin se Emman maitohammas, joka jäi kiinni jouluomenaan! Mitä useampia vuosia kuluu, sitä tärkeämmiksi nämä elävät historiankirjamme tulevat.

Ikimuistoista joulua ja uutta vuotta kaikille Kantrin lukijoille!