Ja voittajia ovat – maaseudun tuppukylät!
3.1.202201:00
Nyt seuraa ennustusta ja jälkiviisautta, ja peittokin voi heilahtaa. Kysymys on elämästä, kuolemasta ja uudesta alusta – ihmisten, kylien ja Suomen.
Viime aikoina on tuntunut usein ja yllättäen, mutta aina yhtä järisyttävällä tavalla, että paljon puhuttuja megatrendejä tosiaankin on olemassa ja että ne liikuttavat maailmaa. Ne eivät näy, mutta väreily tuntuu jo ja vaikutuksetkin koko ajan selvemmin. Olen tähän mennessä vaimentanut sisäiset etiäiseni haihatteluna ja hölynpölynä, mutta en enää.
Pohdin asumista pienessä kylässä jo ennen koronaa. Että olisiko kiva, jos olisi yksi kauppa, pankki, lounasbaari, parturi ja autokorjaamo, ja päälle edullinen asunto mukavilla järvimaisemilla.
Katselin tarjontaa sadan kilometrin harpilla kotoani Keravalta: mökkikuntani keskustaajaman kerrostaloa, pienten kulttuurikylien rivitaloja, mummonmökkiä aidosti maalta, tonttia omaa tönöä varten. Mutta mitenkäs työ, terveys ja vanhuus? Nuorempaa ja vanhempaa perhettäkin on. Haaveilu hautautui liian hankalana.
Korona toi ajatuksen takaisin, ja samalla monen muunkin mieleen. Se, joka ei kuuna kullan valkeana olisi voinut kuvitella elämää ”jossakin tuppukylässä”, kaukana kaupungin keskustasta tai edes lähiöstä, on kokeillut ja huomannut, että kas: etätyö sujuu, palvelut pelaavat eikä kaupunkia tarvitsekaan koko aikaa.
Kun kysyy helsinkiläisiltä, kuinka usein kaupunkisykkeen keskellä asuva käy siinä kivassa korttelibistrossa, merenrannassa tai teatterissa, vastaus on usein: ”Tosi harvoin.” Olisiko siis ongelma singahtaa sinne joskus vähän kauempaa?
Jututin viime viikolla (MT 27.12.) Joutsan kunnanjohtajaa, joka kertoi ihmisten kiinnostuksesta kuntaan. Tarjolla ei ole kuuta taivaalta, vaan maalaispitäjä järven rannalla, toimivat peruspalvelut ja hyvät harrastustilat. Päälle kaupalliset palvelut ja luonto. Mitä muuta ihminen oikeasti arjessaan tarvitsee?
Eivät kai paljonkaan, koska hankkiutuvat nyt vimmatusti tavarasta eroon, haluavat keventää työtaakkaansa, haaveilevat luonnonläheisestä arjesta ja kaikin puolin yksinkertaisemmasta elämästä.
Joutsan kaltaisia pieniä kuntia on Suomi täynnä. Olisiko elämämme parempaa ja ehkä lasten tekeminenkin helpompaa, jos elämänpiirimme olisi hallitumpi ja turvaverkot näkyvillä keskellä kylää?
Joutsa pärjäsi maaseutukuntien vertailussa nimenomaan kävellen saavutettavilla palveluillaan. Ehkä siinä on villakoiran ydin: ihmiset kaipaavat ”maalle”, mutta eivät liian maalle. Palvelut ja katuvalot pitää olla, ja mielellään jotakin pientä kivaa, kuten kotoisa kahvila ja muutama erikoisliike.
Belgiassa asuessani ihailin keskieurooppalaisia pikkukyliä, joissa oli kirkko keskellä kylää, bistro, leipomo ja kaupat siinä ympärillä ja tiivis asutus liepeillä. Meillä se ei toimi: asutus on hajallaan ja ihmisiä liian vähän liha-, leipä- tai juustopuodin ostovoimaksi.
Tilanne voi muuttua. Ei ehkä pitäisi pelästyä, jos palveluita ja asutusta keskitetään taajamiin. Eikö yksi elävä taajama ole parempi kuin kokonaan kuollut kunta? Pienikin kylä voi palvella todella hyvin ja jos kylähenki oikein viriää ja maine kiirii, houkutella uusia asukkaita. Tämä kaikki vaatii viisautta niin asukkailta, kuntapäättäjiltä kuin uusilta hyvinvointialueiltakin.
Mutta uskokaa tai älkää, tuppukylät tulevat vielä ja ennen niin mitätön kirkonkylä voi olla huomisen halutuin asuinpaikka.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
