Entä sitten kun kunnantalolta sammuvat valot

Entä sitten, kun kunnantalolta sammuvat valot? Ja terveyskeskuksesta. Ja kunnan koulukeskuksesta. Ja kirjastosta. Ja päiväkodista. Ja vanhainkodista.

Vähäisetkin bussilinjat ovat lakanneet, vanhanaikainen kirjeposti skannataan erityisessä kirjeiden avaamossa ja sen saa sähköpostiinsa. Hitaat tietoliikenneyhteydet ainoana apunaan ihmiset yrittävät hoitaa hallinnon alamaisille kuuluvat velvoitteensa.

Viranomaisten puhelimiin vastaa kaunisääninen jonotushenkilö. Ne, joilla on auto ja ajokortti, huristelevat hoitamaan asioitaan keskuskaupungin jonoihin. Aikaa on varattava päivä pari.

Aikaa on, kun työpaikat ovat maalta menneet eikä niitä keskuskaupunkikaan kaikille pysty tarjoamaan.

Ne harvat tapaukset, joissa molemmilla huoltajilla on työtä jossakin keskuskaupungin työllistämöistä, vievät pienet lapsensa työn yhteyteen järjestettyyn päivähoitoon, työttömien lapset pysyvät kotona.

Suurin osa naisista on kotona hellan ääressä muodostaen keskustyöllistämöiden tarvitseman työvoimareservin. Alakoulu käydään pääosin nettipohjaisena, kokeisiin on yhteiskuljetus keskuskaupungin koulutuslaitokseen.

Nuoriso on keskuskaupungin lukioissa ja oppilaitoksissa harjoittelemassa juurettomuutta osatakseen sopeutua tulevaisuuden työvoimapoliittiseen visioon, jossa kotipaikkaa ei tunneta ja työn perään lähdetään sinne mistä keskuskomitea sitä kulloinkin osoittaa.

Yritteliäisyys ja muiden työllistäminen omassa kunnassa on kuopattu yrittäjyyttä tukevan politiikan tultua lakkautetuksi.

Keskuskaupungin resurssit on ajettu alas vastaamaan ainoastaan keskuskaupungin alueella harjoitettavaa yrittäjyyspolitiikkaa, joka pääsääntöisesti kannustaa vain globaaleja suuryrityksiä niiden voittojen kotiuttamiseksi kanaalinsaarille ja kasvottomille hallintarekisteröidyille.

Näin meillä on pystytty vihdoinkin lakkauttamaan kaikki elintarviketuotanto ja omavaraisuus arjen perustarpeiden suhteen: kuten ruoka, myös terveydenhoitopalvelut, maanpuolustuslaitos ja rajavartiosto Naton suopeasti otettua maamme erityisalueekseen.

Samalla on lakkautettu turhiksi todetut kirjastotoimi (lukutaito alkaa ollakin jo ihan amerikanluokkaa anyway), vanhustenhoito (naisethan ovat taas kotona ja hoitavat suurperheen) sekä kulttuurin tukeminen liian pienissä yksiköissä.

Näin on saatu aikaan mittavat säästöt, asutuksen keskittyminen pääosin keskuskaupunkeihin ja maaseudun muodostuminen reservaatiksi, jossa villieläimillä on ansaitsemansa vapaus.

Turisteja tuodaan sekä ulkomailta että kansallisvaltion keskuskaupungeista safareille katsomaan luontoa.

Ei sentään vielä näin – onneksi heräsin tänä aamuna auringonpaisteeseen ja ulos mennessäni vastassa oli linnunlaulu. Kävelin direktiivivapaaseen kanalaani, missä minut otettiin vastaan ilolla.

Kaakattajat kaakattivat ja nokkivat lunta saappaankärjiltäni. Nuori kukonpoika ylisti ääntään, joka alkoi kehittyä viime syksynä sellaista vauhtia, että kaveri itsekin ihmetteli, mitähän minusta vielä oikein tulee. Onneksi viisaat vanhat kanarouvani antavat sen rauhassa harjoitella komentoääntään, nokkimisjärjestyksessä toistaiseksi alimmaisena.

Ajattelen, miten onnekas olen, kun saan asua elävällä, harvaan asutulla maaseudulla, ja miten onnellisia ovat ne kanssaihmiset, joiden valinta on asua taajamissa – vapaassa Suomessa, jossa meille kaikille sallitaan tämä valinta.

Maanantaiaamuna, kun ajan työhön keskuskaupunkiin, kunnantalolta loistavat jo valot. Samoin kouluissa, päiväkodeissa ja vanhainkodilla valmistaudutaan uuteen työpäivään. Yrittäjät kiiruhtavat yrityksiinsä, palkkatyöläiset työpaikoilleen.

Lähikauppa täyttelee varastojaan, hyllyillä on paikallista tuotantoa. On kananmunia, hunajaa, kuuluisaa kurkkua sekä säilöttynä että tuoreena, lapasia ja villasukkia valmiiksi kudottuina tai perusraaka-aineina kullekin valintansa mukaan.

Poikkean matkan varrella lammastilalle tilaamaan pääsiäiseksi maailman parasta savustettua lampaanviulua.

Pitää muistaa viedä myös takki kauppaan välitettäväksi naapurikunnan pesulaan. Palvelu pelaa. Hammaslääkäriltä tuli vasta kutsu vuositarkastukseen.

Matkalla piipahdan tutussa kahvilassa, jossa rouvat ovat leiponeet ja laittaneet aamun eväät meille työmatkalaisille ja paikallisparlamentille. Tiedän, että palaan töistäni taas ilolla omaan tuttuun kyläyhteisööni ja mieleni on siitä keveä. Ehkäpä teenkin välissä etäpäivän, jos vaan ne arjen tietoyhteiskunnan nettiyhteydet pelaavat.

En tiedä, mikä on hallituksen visio maaseudun tulevaisuudesta, ehkä siitä kerrotaan maaliskuun kuntakuulemistilaisuudessa Turussa.