LANTMEETTARIT MITTASIVAT SUOMEN NELIÖKYYNÄRÄ KERRALLAAN

Tiluskartassa vuodelta 1825 kaksi- kerroksinen päärakennus ja sen viereinen asuinrakennus on kuvattu yksityiskohtaisesti, mutta ulkorakennukset viitteellisemmin. Viljelysarkoja on numeroitu 70:een asti. 

TEKSTI: Raila Aaltonen KUVAT: Kimmo Haimi

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 375 vuotta siitä, kun maanmittari Olof Gangius sai määräyksen lähteä Suomeen. Kamarikollegion ohje maanmittauksen käynnistämiseksi valtakunnan itäisessä osassa – ”niin pian kuin maa tulee paljaaksi” – on päivätty Tukholmassa 19.6.1633. Maanmittauslaitos juhlistaa merkkivuotta muun muassa julkaisemalla historiateoksen maanmittauksesta. Jo keväällä laitos avasi aiheesta mielenkiintoisen verkkonäyttelyn. Se löytyy osoitteesta www.karttakaaro.fi.

Monen maalaistalon tuvan tai työhuoneen seinällä on kehystettyinä kauniita tiluskarttoja yli sadankin vuoden takaa. Niiden ääreen pysähtyy yhä uudestaan ihastelemaan piirtäjän taitavaa työtä, hienoja viivoja ja värejä, siroa käsialaa ja koko kuvan välittämää monipuolista tietoa.

Vanha tiluskartta henkii sukupolvien takaa rakkautta maahan ja ylpeyttä omasta työstä. Sama oli maa tässä taannoin työtään tehneellä, sama peltomaisema ikkunan takana kuin minulla tänään. Tuolla lohkolla oli vastassa sama savikko tai kivikko tai muheva multa kuin nyt meillä.

Kuka mahtoi nämäkin kotimäet aikanaan ensimmäisenä mitata ja piirtää kartaksi?

Ensimmäinen Tukholmassa koulutettu maanmittari Olof Gangius saapui Suomeen vuonna 1633 koreassa virkapuvussaan mukanaan asiaankuuluvat työvälineet. Noin A3-arkin kokoisia, kestävästä lumppupaperista tehtyjä regaaliarkkeja oli kuormassa pinoittain. Lisäksi tarvittiin mittatanko, jolla maa neliöitiin kyynärän (= 59,4 cm) tarkkuudella, sekä värejä.

Suomen kenraalikuvernööriksi vuonna 1637 tullut Pietari Brahe vaati saada käyttöönsä maakunnallisia karttoja, sillä hän halusi nähdä millainen maa Suomi oli ja mitä sen kanssa pitäisi tehdä. Työmaa oli valtava, ja ammattikuntaa vahvistettiin pian. 1640-luvulla lantmeettareiden määrä Suomen puolella oli noussut jo kuuteen.

Maanmittarit asettuivat maakuntiin ja alkoivat kartoittaa valtakunnan itäkolkkaa. Kolmiomittausmenetelmä oli keksitty 1500-luvulla, ja sitä käytettiin heti alusta asti. Metsiä ei käyty mittamaan, vaan maanmittari pysyi tiukasti kyläaukealla.

Pian huomattiin, että kenttätöihin tarvittiin lisää väkeä ja paljon, jos mielittiin saada näkyviä tuloksia aikaan. Lantmeettarit kouluttivat oppipoikia työhön. Sopivia apumiehiä saatiin niistä kylän pojista, joilla riitti tarkkuutta ja laskupäätä ja joilla kynä pysyi kädessä.

Paikallisten apuvoimien ansiosta aluksi horjuvasti kirjatut suomenkieliset paikannimet alkoivat 1600-luvun loppupuolen kartoilla saada paremmin tunnistettavan kirjoitusasun.

Hämettä ja Uuttamaata kuvaavassa kartassa vuodelta 1666 ovat paikoillaan Tulo (Tuulos), Hause (Hauho), Loppis, Janacala ja ”Tavasthus olim (eli) Groneburg” – siis Hämeenlinna.

Kun ammattikuntaan saatiin suomalaisia, kruunu lähetti heitä vuorostaan Viroon. Siellä suomenkielinen lantmeettari pärjäsi kielen kanssa ruotsalaista paremmin.

Vanhimmat Suomesta piirretyt kartat ovat niin sanottuja maakirjakarttoja. Ne kattavat hyvin tuolloiset asutuskeskit-

tymät Turun seudulla, Hämeessä, Savossa ja Viipurissa, mutta pitäjien pinta-alasta kartoitettiin vain muutama prosentti. Työ eteni vähitellen kohti pohjoista: Pohjanmaalle asti kruunun kartoittajat pääsivät 1700-luvulla.

Silloin maanmittareita oli jo muutama joka pitäjässä, ja kartat alkoivat etelässä tarkentua pitäjätasolle.

Kesäisin lantmeettarit ahkeroivat kenttätöissä yöpyen säätyläisten tai kanssaan yhdenvertaisten virkamiesten taloissa. Syksyn tullen he palasivat heille osoitettuun virkakortteeriin, ja alkoivat piirtää karttoja puhtaaksi. Työnsä hedelmät he toimittivat henkilökohtaisesti Tukholmassa sijaitsevaan päämaanmittauskonttoriin – ja saivat ehkä vasta silloin palkkansa. Luonnokset oli määrä hävittää.

Kartoille oli tarkat piirtämis- ja väritysohjeet, sillä tavoitteena oli alun perin saada koottua yhtenäiset maakunnalliset karttakirjat eri lantmeettareiden työstä. Siksi myös karttalehtien pohjat olivat kaikilla samanlaiset.

Tietyt värit tilattiin Tukholmasta, toisia pystyttiin valmistamaan kohteissa saatavista luonnonmateriaaleista. Alkuperäisten karttalehtien värit ovat säilyneet hämmästyttävän hyvinä yli kolmesataa vuotta.

Yhtenäisistä ohjeista huolimatta kukin piirtäjä kehitti oman tyylinsä. Tutkijat tunnistavat eri piirtäjien tapoja sommitella karttapiirrokset ja selitysosat regaaliarkille. Myös kompassiruusun koristelu toi kartalle persoonallisen säväyksen.

Käsialasta voi summittaisesti päätellä myös kartan iän. Aluksi teksti on jyhkeää barokkityyliä, mutta 1700-luvulla se keveni ja muuttui koristeelliseksi, mutta vaikeammin tulkittavaksi kustavilaiseksi tyyliksi. Selkeyteen ja yhdenmukaisuuteen pyrittiin, mutta otsikoissa ja suurissa alkukirjaimissa maanmittari saattoi päästää taiteelliset kykynsä irralleen.

Työssä oli hyvät puolensa, mutta hyvin palkattua se ei ollut. Luontevin sivutulonlähde kartanpiirtäjälle oli tietenkin karttojen piirtäminen maksusta niitä tarvitseville. Yksi tuotteliaimpia oli Lorents Röös, jolta tunnetaan 200–300 tällaista työtä, muun muassa Kerimäen Tynkkylänjoen kartanon viljelyskartta vuodelta 1643.

Lantmeettarit ottivat mielellään sivubisneksiä myös pai-

kallisessa elinkeino- ja hallintoelämässä. Monet toimivat pormestareina, jotkut harjoittivat porvareina kauppaa. 1730-luvulla ammattikunnalle myönnettiin oikeus kruunata mittavälineitä.

Kruunu tarvitsi karttoja sodankäyntiin ja verotusta varten. Verottajalla oli jo 1600-luvun lopulla käytössään kylätason karttoja, joihin oli merkitty kylän talot peltoineen ja omistajan nimi. Sotapäälliköiden kartoilla maasto, puusto ja vesistö oli kuvattu pikkutarkasti joukkojen liikkumisen suunnittelua sekä talojen sijainti muonituksen suunnittelua varten.

Vanhimmat kartat kuvaavat tyypillisesti talojen ja kylien tiluksia, peltoja ja niittyjä, ja selitysosassa annetaan varsinaiset verotustiedot.

1680-luvulta eteenpäin kartat olivat yhä leimallisemmin verollepanokarttoja, joissa kiinnitettiin huomiota maantieteellisiin, verotuksellisiin ja taloudellisiin seikkoihin. Toisin kuin maakirjakartoissa, näissä kartoitettiin kylän eli jakokunnan pellot ja niityt sekä niiden rajat, ja jossain määrin myös kylän metsät.

Kartan selitysosa, Notarum Explicatio, sisälsi tarkat tiedot kunkin peltolohkon maalajeista ja viljelyskasveista. Maanmittareiden tuli erottaa myös ojat, pyörtänöt, mäet, kivirauniot, joutomaat sekä niittyjen määrä ja laatu. Myös talojen muut etuisuudet, kuten hakamaat ja kalastuspaikat, kasket, virrat, joet ja myllyt, potaskan ja salpietarin keittimöt, hiili- ja kalkkiuunit, sysi- ja tervahaudat sekä talojen humalistot ja puutarhat kävivät kartalta ilmi.

Mittaustöissä alkoi hikinen urakka vuonna 1757 alkaneessa isojaossa. Kylän talojen yhteisistä, sarkajaon tilkuttamista viljelyvainioista luovuttiin, ja taloille mitattiin yhtenäiset pellot, niityt ja metsät. Useista kymmenistä kapeista maasuikaleista oli määrä päästä 4-5 isompaan peltokuvioon.

Kun tilusten rajoista oli ennen sovittu talonpoikien kesken, nyt rajat piirsi virantoimituksessa oleva maanmittari. Isäntien oli vaikea luottaa virkamiehen tasapuolisuuteen. Maanmittarin ilmestyminen paikkakunnalle ennusti monen mielestä pahaa.

Työ oli hidasta ja perusteellista, koska maanmittarit joutuivat monesti puolustamaan toimituksiaan oikeudessa asti. Viimeiset alueet saatiin valmiiksi vasta lähes 200 vuotta isonjaon aloittamisen jälkeen.