Yksityismetsien tilkkutäkki käy kalliiksi

Koneyrittäjien liiton toimitusjohtaja Matti Peltola otti bioenergiapäivillä esiin pienten työmaiden pulman ja kysyi, mitä voimme omin voimin tehdä asialle.

Hän toivoi nykyistä isompia kokonaisuuksia työmaiksi. Eli mitä harvemmin metsäkone on lavetilla, sitä edullisemmin syntyy energiapuuta ja hoitotyön jälkeä metsään.

Metsänhoidon koneellistamisen seminaarissa todettiin, että koneellinen istutus ja taimikonhoito tulee hyvin kalliiksi pienillä yksityismetsien kuvioilla.

Metsätilojen keskikoon kasvatus on iäisyysprojekti. Yksityismetsien työmaiden keskikoko on jo pitkälle määritetty.

Ensimmäisen kerran törmäsin yksityismetsien pienten työmaiden pulmaan vuonna 1974. Kiertelin Uuttamaata ja Hämettä Asko Niemen kanssa ja perustimme metsäyhteistyöalueita.

Meitä vanhemmat miehet kehottivat aloittamaan kylistä, joissa asui maanomistuksen monitahoisiin järjestelyihin harjaantuneita Karjalan siirtolaisia.

Sitra tutki sitten kautta maan metsäyhteistyöalueita ja löysi selviä säästöjä metsätalouden työketjuihin.

Yhteismyynneillä piti säästettämän rahaa leimauksesta aina kaukokuljetukseen asti.

Matematiikka piti kyllä kutinsa, mutta niin pitivät puukaupan osapuolten pinttyneet ennakkoluulotkin ja halu toimia kuten aina ennenkin on toimittu.

Kartelliin eli Teollisuuden Puuyhdistykseen (TPY) kuuluvien yhtiöiden herrojen tilojen jakokokoukset olivat seota moisten kolhoosien takia.

Metsänomistajien liitto esimerkiksi Uusimaa-Hämeessä otti käyttöön niin sanotun Ursiinin mallin. Muut yhtiöt tarjosivat yhteismyynnin leimikoista hintansa, ja sitten Metsäliitto sai oikeuden lunastaa puut korkeimman tarjouksen hinnoin.

Metsäliitto sai kallista puuta, kun noukimme puutavaralajeittain parhaat hinnat eri tarjouksista ja heruttelimme sitten kermatilkat osuuskunnasta.

Ilo oli lyhyt. Iso teollisuus pahoitti mielensä ja alkoi maksaa metsäyhteistyöaluelisää (MYT) kaikille.

Niin jäi Sitran laskema säästö saavuttamatta, mutta jäihän niin myyjä- kuin ostajatahollekin autuaallinen varmuus omasta oikeassa olosta (ooo!). Hyvä hanke huuhtoutui epäluottamuksen tummiin vesiin.

Olisiko nykyisestä rahakriisistä saippuaksi pesemään keskinäisen epäluottamuksen kuonaa metsänomistajista ja puunostajista?

Metsänomistajat ovat kavahtaneet terveesti puunkäytön hiipumista, kun pino lyhenee niin tili ohenee.

Koneyrittäjä tekee marraspimeästä kahden hehtaarin keppihelvetistä kallista energiapuuta tappiokseen.

Toimihenkilö pelkää lopputiliä. Iso pomo ja osakkeen omistaja tehtaiden lopetuksia.

Sitran hanke oli iso tilaisuus 1970-luvulla. Atk-pohjainen metsäsuunnittelu ja hyvät kartat mahdollistivat ensiharvennusten, lannoitusten ja taimikonhoitotöiden keskitykset järkeviksi kokonaisuuksiksi.

Mutta kävi kuten kävi. Metsäyhteistyöalueet upposivat epäluottamuksen, varmaan osittain viitseliäisyyden puutteen ja näköalattomuudenkin hetteikköön.

Moni metsänomistaja on ihmetellyt minulle, kuinka saman tien varrella hakkasi Metsäliiton kone mäntykuitua tien oikealla puolella, UPM:n vasemmalla ja viikon päästä toi lavetti Stora Enson koneen 2,15 hehtaarin ylispuiden poistoon.

Nyt meillä olisi taas tilaisuus. Metsävaratietojärjestelmä uudistuu ja sen kyljessä kyetään rakentamaan, jos halutaan ja viitsitään, uusi työmaakulttuuri yksityismetsänomistajien, kone- ja autoyrittäjien ja metsäteollisuuden parhaaksi.

Joko talous on niin tiukka, että pystymme organisaatiorajat ylittävään yhteistyöhön?

Metsänhoitoyhdistys on paljon vartijana, jos siellä halutaan ketjuttaa ensiharvennukset esimerkiksi tiesuunnittain, niin sehän käy.

Ihannetilanne olisi, että hakkuukone ajaisi Ignatiuksen kuitupuut harvennettuaan rajaviivan yli töihin Köhlerin metsään ja sieltä 300 metriä metsätietä Järvisen männikköä harventamaan.

Sama harvennuskeskitys toimisi 3–5 vuoden päästä kasvatuslannoituksen pohjana.

Vaihtoehto työmaiden keskityksille on karu. Yhä useampi pieni metsäkuvio jää unholaan. Pahinta on, että kannon ja sataman välisen arvoketjun jakajien ja jaettavan määrä supistuu.