Akela

Kuva: Olga Temonen 

Kuva: Jaana Kankaanpää 

Aina kun kerron, että lapsuudessani meillä oli siperianhusky, kysymykset ovat samat: söikö se kissoja ja oliko sillä jäänsiniset silmät?

Tämä koira oli isoveljeni Ivarin ensimmäinen oma koira, huskypentueen pahnanpohjimmainen, kuistin alta kaivettu pikkureppana, josta kasvoi iso, komea ja ruskeasilmäinen aikuinen koira.

Akela oli kiltti, pitkäpinnainen ja ihmisrakas. Sillä oli vain kaksi heikkoutta: ruoka ja ärhentely toisille koirille. Vaikka kissat eivät Akelalle maistuneet, niin moni muu asia maistui kyllä. Oikeastaan mikä tahansa asia, joka jotenkin muistutti ruokaa, maistui.

Koira varasti joulukinkun suolasta ja söi valumassa olleen pääsiäispashan rätteineen päivineen. Perheessämme kerrotaan myös tarinaa, missä nuori Akela oli kylässä anoppilassa ja nielaisi ohi mennessään sohvapöydältä anopin nypläämän pienen koristepitsiliinan.

”Aksu” oli kiinni ketjussa, koska se oli sen verran vapaa sielu, ettei kauan pihassa viihtynyt. Talvella kokeilimme muutaman kerran sen valjastamista pulkan eteen, ja se olikin todellinen vetokoira! Se veti nätisti sanottuna mutkat suoriksi ja kivaa riitti niin kauan, kun pysyi pulkan kyydissä. Jos päästi irti, hävisi koira horisonttiin pulkka perässään ja tuli takaisin joskus myöhemmin, ilman pulkkaa.

Meidän pieni hanhilaumamme kulki pihapiirissä vapaana kaikki kesät. Hanhet erehtyivät kerran kulkemaan Aksun ketjun alitse. Koira hyökkäsi ja tarttui yhdestä hanhesta kiinni. Äiti karjaisi sille, ja koira päästi heti nolona irti.

Yhtenä kesänä kahdella kissallamme oli yhtä aikaa pennut. Kissaemot pitivät huushollia ulkoeteisessä. Aksu tuli sisälle, ja eteisestä sen paksuun turkkiin takertui kynsillään roikkumaan kaksi sähisevää kissaemoa. Koira käveli ruokakupille kissat hurjina kyljissään eikä ollut niistä moksiskaan.

Aksulla oli tyttöystävä, naapurin hehkeä norjanharmaahirvikoira Tellu. Joskus kun Aksu pääsi karkuun, se lähti Tellun kanssa kylille, ja aina tapahtui. Lähikylien koiria kerääntyi yhteen, ja tappeluitahan siitä seurasi. Kun rankkuriauto kaarsi paikalle, kaikki koirat livahtivat omille teilleen – paitsi Aksu. Se tuli vastaan häntä heiluen (ja luultavasti pulkannaru perässään).

Ikävin muisto Aksusta liittyy järven toisella puolella asuneen lempeän vanhan miehen palkittuun pystykorvaan, joka oli myöskin huumaantunut Tellun viehätysvoimasta.

Aksu oli kiinni talon takana omassa ketjussaan, kun Tellu päätti käydä esittelemässä tälle uutta kilpakosijaansa. Pojat ottivat yhteen yön pikkutunteina, eikä siinä hyvin käynyt. Aamulla Tellu nuoli edelleen ketjussa kiinni istuvan Aksun haavoja ja kilpakosijan kotimatka oli pysähtynyt meidän portillemme. Koiraparan haki kotiin murtunut mies, emmekä me osanneet muuta kun pahoitella, olihan Aksu ollut kiinni koko episodin ajan.

Yksi kevyempi asia on myös jäänyt vaivaamaan. Yhtenä yönä isä kuuli jäiseltä pihamaalta outoa räminää. Hän kävi katsomassa, eikä mitään näkynyt. Seuraavana aamuna huomattiin, että Aksu oli saanut ketjunsa poikki ja kadonnut. Samoin oli kadonnut myös rapun edestä metallinen rappuralli, mihin jalkoja pyyhitään. Aksu oli napannut sen mukaan roikkuvaan liekaansa, kuljetellut ympäri pihaa ja vienyt jonnekin. Koira palasi, mutta rappuralli ei koskaan.

Olga Temonen

Tällä palstalla Olga Temonen kertoo elämänsä eläimistä. Olga perheineen

asuu maatilalla Iitissä.