Marraskuu

Kolumni

HEIDI JAATINEN

Pitäkää kiinni nenästänne ja sukeltakaa. Nyt tulee jotain radikaalia: olen tyytyväinen pituuteeni, paksuuteeni, ihonväriin, hiusten malliin, kynsien ja ripsien pituuteen, nenän muotoon ja varpaiden harottavuuteen. Olen tyytyväinen taloon ja tavaroihin, pihaan ja pensseleihin.

Se on vaarallista. Jos kaltaisiani on enemmän, se vaikuttaa huolestuttavalla tavalla kansantalouteen, jäävät palvelut ostamatta ja tavarat tilaamatta.

Tyytymättömyyden puute on kaiken pahan alku ja juuri. Sen ytimessä kyhjöttää korrekti kiltteys. Se ei kerta kaikkiaan käy! Sisäistä tyytymättömyyttä on lähdettävä metsästämään!

Kun oikein pinnistelen, mieleeni tulee pari kelpoa marinanalkua, mikä antaa aihetta kiitollisuuteen. Ensinnäkin ei kokoiselleni naiselle tunnu löytyvän tarpeeksi pitkiä vaatekappaleita. Näin marraskuun kylmillä tällainen entisajan sylinmittainen pukisi mielellään ylleen reilut kalsarit.

Toiseksi pientä narinaa aiheuttaa kaukosäätimien paljous ja jos rehellisesti sanon, myös minulle tuntemattomat laitteet, joita kohti niillä sojotetaan.

Kolmantena tulevat mieleen jogurttipurkit ynnä puut tölkit joissa on muovinen kaatonokka. Miten näitä kierrätetään? Pitääkö se piimäinen tölkki hajottaa osiin ennen kuin omatunto kiiltää?

Vähään tyytyminen. Tästä puutteesta on suoranaista haittaa, se estää minua havainnoimasta yhteiskunnan epäkohtia. Elän jopa harhassa, että Suomi on hyvä paikka asua, ja järkyttävää on, että niin monet jakavat kanssani saman harhan.

Onko kysymys samasta asiasta kuin vanhojen lehtien lukemisessa? Niistä saa mielestäni suhteellisuudentajua, jo viikon vanha lehti antaa käsityksen siitä, mikä on oikeasti tärkeää. Lehtihän lähes paranee vanhetessaan.

Hullaannuin aikoinani Intiaan. Kysymys oli siitä, että jouduin kohtaamaan itsessäni täydellisen avuttomuuden. Minusta ei ollut miljardikansan pelastajaksi. Armahdin ennen niin ideaalin itseni.

Niin minusta sukeutui tyytyväinen ja laiska, poliittisesti vaarallinen ihminen, sillä eikö aina ole ponnisteltava kohti parempaa, lakkaamatta tavoiteltava?

Mutta Intian ohella minua opettivat koto-Suomen armaat äidinkasvot, silloin kun ne kääntävät meille harsoisen puolensa.

Kävelen tavanomaista lenkkiäni. Marraskuun raidat – alimpana vihreä nurmivyö ojanpientareella, sitten ruskea, uskallanko sanoa tumman suklaanruskea kynnös, sen takana keltaheinäinen avohakkuurisukko, siellä täällä muutama törröttämään jäänyt puoliksi kouhaistu valkea runko, sivummalla veistoksellinen kantokasa odottamassa hakua.

Hakkuuaukean takana koivikon purppurainen oksisto taustanaan tummanvihreä havuvyö ja kaikkein kauimmainen raita, tummanharmaa kaukametsä, mäenlaelta usvan peitossa.

Marraskuun vähäeleisyys. Puhdas karuus. Sointuisat värit, jotka riisuvat meidät tyhjäksi turhasta.

Marraskuusta pitäisi tehdä suojelukohde! Onko missään päin maailmaa yhtä graniitinlujaa ankeutta kuin Suomen marraskuussa? Se jos mikä opettaa meidät tyytymään vähään ja kääriytymään shaaleihin purnukoiden ja tuikkujen liki.

Eläköön marras!