Pannut kuumina

Kolumni

Kristiina hurmerinta

V

ain hullu kulkee näitten pannujen kanssa edes takaisin, valitti tyttäreni. Hän kaivoi kassinsa uumenista aarteeni. ”Tajuut sä, että tää painaa ainakin tonnin!” hän puuskutti.

Siinä se kuitenkin oli keittiön pöydällä, Le Creuset. Ainoa valurautapata, jossa voisi kypsentää jäniksen oikein ja muhittaa paistin kunnolla. ”Vau! Emaloitu pataklassikko”, huokasi ruokaystäväni nähtyään sen kaapissani.

”Miksi tämä hiivatin pannu ei voi olla täällä koko aikaa?” tyttäreni ihmetteli. Asia oli monimutkaisuudessaan yksinkertainen. Toinen tyttäreni oli tarvinnut jotain pataruokaansa varten ison padan. Olin liikkunut autolla ja helpostihan se siinä kulki Helsinkiin. Ymmärrän kyllä, jos matkalla Jyväskylään joutuu vaihtamaan junaa Tampereella alkaa pinna kiristyä padan kyytijällä.

”Ettekö te onnettomat voi ostaa omia pannuja?” hän tuhahti. ”Tämä alkaa vaarallisesti näyttää isoäidin touhulta. Hän kuskasi paistinpannuaan kaksikymmentäseitsemän talvea Mallorcalle ja takaisin”, huokasi tyttäreni.

”Katsos, maku tulee pannusta”, isoäiti puolustautui, kun kysyimme pannunkuskauksesta. Pienellä valurautapannulla oli ikää arvatenkin hulppeat puolivuosisataa. Mutta. Se oli se oikea. Minne isoäitimme kuljetti pannunsa, siellä oli hänen kotinsa.

Pannunroudaajaperheenä emme kuitenkaan ole ainutlaatuisia. Yksi sun toinen luottaa vakaasti omiin värkkeihinsä. Hymyä herättävää kuljetustoimintaa on harrastettu paremmissakin piireissä.

Risto ja Ritva Lehmusoksa kirjoittavat kulttuurihistoriallisessa ruokakirjassaan Vuoksen lohta ja Pietarin kaviaaria, kuinka Katariina Suuri kurvasi evästarpeineen Imatralle 1772. Siinä ei kyyditty yhtä pataa tai paria kastrullia. Liki sadankolmenkymmenen hevosen saattueessa oli seuraneitejä, kokkeja, juomanlaskijoita, adjutantteja ja muuta palvelusväkeä. Ylellisiä vaunuja oli kaikkiaan kaksikymmentäkuusi.

”Kärryillä keikkui taatusti myös se hopeinen kylpyamme”, huudahti ystäväni, kun ahnaina selailemme upeaa teosta. Totta. Jos keisarinnan rakastaja matkasi mukana, saatettiinpa hyvinkin tarjoilla sterlettikeittoa useiden kymmenien litrojen vetoisesta vannasta.

Ystäviemme ruokasaattue ei jää paljoa jälkeen Katariina Suuren trahteerauksesta Imatralla. He saapuvat joka syksy jahtikauden alettua vieraaksemme. Mukana seuraa täydellisen illallisen kaikki raaka-aineet. Isäntäväen ainoaksi tehtäväksi on jätetty juomista ja jälkiruuasta huolehtiminen.

Ilmestyksen tavoin kaksikko valloittaa keittiömme. Totutuin askelmerkein homma sujuu kuin vanha valssi. Nyssäköiden ja kylmälaukkujen kätköistä löytyy niin hirven filettä kuin Lapin puikulaaa. On pataa ja pannua. On purkkia ja purnukkaa.

”Onhan meillä sentään paistinpannu”, inahdin aikoinaan. ”Käytän aina omaani”, vastasi herra vieras napakasti. Hän purki kassistaan paistinpannunsa. Sen keraaminen titaanipinta oli vaikuttava. Tässä olikin valistuneita pannunkuskaajia omin asein matkassa. Sujautin oman paistinpannuni takaisin kaappiin. Tuon Titanian rinnalla se oli kuin olikin vain Tuhkimo.

Vieraamme lähtivät eilen. Illallinen osoittautui jälleen kerran täysosumaksi.Yksikään pata tai pannu ei ollut turha. Jahtikausi on nyt korkattu. On tullut syksy.

Kristiina Hurme-

rinta on konneveteläinen teatterintekijä