Lisää ruokaa, mutta kuinka kestävästi?
26.4.201702:01
Myanmarissa sisämaan metsäisten ylänköjen kylissä eletään vielä pitkälti paikallistalouden varassa. Ero Yangonin suurkaupungin tornitaloihin ja ruuhkiin oli melkoinen, kun vastaan tuli härkien vetämiä vankkureita ja näin syrjäkyliin johtavia polkuja, joihin ei autolla ollut menemistä.
Matkalla tapasin myös kansainvälisiä rahoittajia, jotka sijoittavat pientiloihin nojaavaan kasvisten tuotantoon ja vientiin (MT24.4.).
Näkemäni ja kuulemani ovat pyörineet mielessäni. Voivatko kansainväliset sijoittajat oikeasti toimia eettisesti ja haluta kohentaa tapaamieni kaltaisten viljelijäperheiden elämää? Vai haluavatko he vain rikastua Aasian kasvavan keskiluokan kukkaroista?
Kysymys on hyvin olennainen monissa maissa Aasiassa, Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa. Sijoittajat yhdistetään herkästi maakaappauksiin ja veroparatiiseihin, vaikka näin suoraviivaisesti asia ei suinkaan mene.
Yhtä hyvin voidaan pohtia, kuinka eettistä tai epäeettistä rahaa löytyy esimerkiksi Greenpeacen, WWF:n tai Unicefin toimintaa tukevien lahjoituksista. Entä millainen on länsimaisella lahjoitusrahalla pyörivien ohjelmien jalanjälki?
Voimme kehitysavun historiasta todeta, että vilpitön tarkoitus ei tuota välttämättä paikallisiin oloihin soveltuvia järjestelmiä ja kestävää demokraattista kehitystä.
Investointien tarve on ruokahävikin vähentämisen ohella yksi kohtalon kysymyksistä tähdättäessä kestävään ruuantuotannon kasvattamiseen. Tätä päätyy ajattelemaan suomalaisvetoisen tutkijaryhmän osoitettua yhteyden ruuan tuonnin ja väestön kasvun välillä (MT21.4.).
Sillä ruokaa maailma tarvitsee lisää. Kuten Maailman tuottajajärjestön puheenjohtaja William Rolleston totesi (MT10.4.), kaikkialla omaan tuotantoon ei ole riittäviä edellytyksiä. Vientiäkin siis tarvitaan.
Ilmasto- ja kestävän kehityksen rahastot ruuantuotantoon ovat erittäin tärkeitä. Jos investointeihin ei muuten löydy rahaa, pientilat eivät saa tuotantoaan niin tehokkaaksi, että se tuottaa ruuan myös heidän perheilleen.
Maaseudun väestö muodostaa useimmissa kehittyvissä maissa paitsi keskeisen osan työvoimaa, myös suuren osan köyhistä. Kysymys on siten myös merkittävä sosiaalisen kestävyyden näkökulmasta.
Sitten on luonnollisesti kysymys ympäristön kestävyydestä.
Toisaalta metsäkato syö siellä monella tapaa luonnonvarojen kantokykyä ja kyläläisten elinkeinomahdollisuuksia.
Tapaamieni yhteismetsien jäsenten toiminta teki minuun kuitenkin vaikutuksen. Jos metsiä olisi muuallakin ymmärretty käsitellä kuten Myanmarin kylissä, ilmastonmuutosta olisi paljon helpompi torjua eikä laitonta metsäkatoa tarvitsisi suitsia.
Toivon todella, ettei Myanmarin avautuminen kansainvälisille markkinoille katkaise tätä kestävyysosaamista. Päinvastoin se ja kansainvälisten rahoittajien yritys kestävään pientilojen verkostoon saivat minut ainakin hetkeksi uskomaan siihen, että hyvääkin voi tapahtua.
Toteutuessaan ne tarkoittavat, että maalla on mahdollisuus tehdä suora loikka kestävästi toimivaan, hiilineutraaliin talouteen – sellaiseen, johon moni länsimaistakaan ei vielä vuosikymmeniin pysty.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
