Metsäteollisuuden kannettava yhteiskuntavastuunsa

Huoli Suomen metsävaroista oli aiheellinen vuosisatoja sitten kaskeamisen ja tervanpolton sekä määrämittahakkuiden vuoksi. Näin oli etenkin asutuksen lähellä ja uitto­reittien varrella, mistä järeät ja arvokkaat puut olivat vähissä lisääntyneen käytön tähden. Metsien kunto Etelä-Suomessa oli paikoin hyvin heikko.

Metsien inventointien lisäksi oli jo 1864 perustettu metsäopetukseen ja erilaiseen tutkimukseen oppilaitos Hämeen Evolle. Metsäalueiden valvontaa ja hallintoa suorittamaan luotiin Maanmittauslaitoksen yhteyteen oma toimisto 1859. Sen toiminta eriytettiin 1863 Metsähallitusta vastaavaksi virastoksi, joka valvoi myös yksityismetsien hoitoa.

Suomen Metsänhoitoyhdistys Tapio perustettiin 1907 ja samoihin aikoihin metsäopetus siirtyi Helsingin yliopiston yhteyteen Evolta. Metsäntutkimuslaitos eriytettiin omaksi alan tutkimuslaitokseksi 1918.

Metsien arvo kohosi metsä­teollisuuden lisääntymisen myötä ja vähitellen saatiin metsien haaskaus loppumaan.

Metsäteollisuuden kasvu loi tarpeet metsävarojen lisäämiseen, koska Suomessa ei ollut oikein muita luonnonvaroja kansantulon kasvattamiseen ja hyvinvoinnin lisäämiseen. Erilaisten toimintaohjelmien avulla alkoi sotien jälkeen metsävarojen määrätietoinen kasvattaminen. Karjalan menetys ja sotakorvausten maksaminen metsävaroja käyttäen vielä vähensivät metsävaroja. 1960-luvun alkupuolelta lähtien alkoi määrätietoinen työ vähitellen tuottaa tulosta.

Metsävarojen kaksin­kertaistuminen lisääntyneestä puunkäytöstä huolimatta on suoritetun suunnitelmallisen työn tulosta.

Soiden ojitus on tuottanut lisää metsämaata ja puuta hyvin merkittävästi. Ojituksen osalta kaikki toimenpiteet eivät ole olleet onnistuneita, varsinkaan vesistöjen laadun kannalta. Jokien, purojen ja järvien veden laatu varsinkin turpeen noston alueilla olisi vaatinut kovempia suojelu- ja sääntelytoimia. Virheiden korjaamiseksi tarvitaan monen­laisia toimenpiteitä.

Jos ojituksia ei olisi ollenkaan tehty, soiden pinta-ala olisi selvästi suurentunut ja metsävarat pienentyneet, ja lisäksi myös metsien monimuotoisuus olisi monilta osin heikompi.

Metsäteollisuudella on mennyt niin hyvin, että se on pyrkinyt laajentamaan toimintaansa ulkomaille. Siinä toiminnassa on tullut pahojakin tappioita jopa siinä määrin, että siitä on kärsinyt koko yhteiskunta. Vastuu on siis jäänyt meille kaikille maksettavaksi.

Metsäteollisuudella on nyt monen vuoden ajan mennyt suorastaan mahtavasti ja yhtiöt maksavat runsaita osinkoja. Puun myyjille maksetaan osinkoja eri muodoissa jopa niin runsaasti, että metsää ei kannata kasvattaa kyllin järeäksi, jotta puiden koko ja muut ominaisuudet olisivat jalostuksen kannalta paremmat.

Valtiovalta on aikanaan auttanut hyvin monella tavalla opetuksen ja tutkimuksen keinoin Suomen kukoistavaa metsäteollisuutta, joten sillä on moraalinen velvollisuus tukea vastavuoroisesti muillakin tavoilla kuin työtä antamalla ja veroja maksaen.

Sopiva vastapalvelu olisi auttaa nyt rahapulassa olevien yliopistojen taloutta, joiden tutkijat ovat tuottaneet merkittäviä edistysaskeleita metsäteollisuuden parhaaksi. Myös vesistöjen kunnostus olisi hyvä kohde, ja siihen voisivat osallistua myös energiayhtiöt.

Vasta aivan viime aikoina on tajuttu, että metsät ovat maapallon elämän mahdollistaja. Siksi niitä tarkastellaan monipuolisemmin ja niiden kestävästä käytöstä ovat huolissaan kaikki. Vastuullisuutta vaaditaan kaikilta tahoilta ja metsien käytölle haluttaisiin kovempaa kontrollia. Onneksi Suomessa metsien omistajuus on jakautunut sillä tavalla, että erilaiset näkökohdat tulevat hyvin esiin.

Havaittavissa on ollut jo vuosien ajan, että yhtiöiden ylin johto on alkanut kahmia itselleen erilaisilla sopimuksilla etuuksia, jotka eivät ole millään mittapuulla arvostellen perusteltuja. Tarvitaan jokin palkkasäätely isoissa yhtiöissä, jotta ”hyväveli”-systeemi, jota ylläpidetään konsulttien avulla, ei ryöstäydy käsistä. Varsinkin eläkkeiden kohdalla pitäisi olla tiukka sääntely jo tasa-arvon ja kansalaisten yhdenvertaisuuden takia.

Metsien käsittelytapojen vapauttaminen tiukoista säännöistä on johtanut luonnon monipuolisuutta vähentäviin tapoihin.

Jatkuva kasvatus ei sovi moneltakaan kannalta katsoen joka paikassa käytettäväksi. Käytännössä se johtaa monesti metsien puuston vähenemiseen, uudistamisen vaikeutumiseen ja rodulliseen heikkenemiseen ja siten metsien alenevaan tuottoon lisääntyvistä juuristo­vaurioista alkavien sienitautien vuoksi. Metsien suoranaista raiskausta on ollut myös nähtävissä.

Tiukempaa sääntelyä tarvitaan, mutta ei mielivaltaista valvontaa, joka ei sovellu Suomeen.

Tutkijat ovat tuottaneet merkittäviä edistysaskeleita metsä- teollisuuden parhaaksi.