Gallup johtaa kansaa

Se on täällä taas, nimittäin uusin puoluekannatusmittaus. Huhtikuun alun gallup kielii hienoisista muutoksista poliittisissa voimasuhteissa. Keskustan paras vire näyttäisi hiipuvan, ja kokoomus kipuaa vuorollaan ylemmäs.

Puolueet ovat samalla prosenttiluvulla hieman 20 prosenttiyksikön paremmalla puolella. Perussuomalaiset väijyvät vajaassa 18:ssa, ja demarit ovat juuttuneet jonnekin 15:n ja 16 prosenttiyksikön välimaastoon.

Kotimaiseen mediajulkisuuteen on vakiintunut kaava, jossa keskimäärin kuukauden välein uutisoidaan puolueiden kannatuskehityksestä. Herkullisimpia uutispaloja ovat voimasuhteiden muutokset, yllättävät ja äkkinäiset nousut ja laskut.

Joukkoviestimissä julkaistavat mielipidemittaukset pyrkivät pohjimmiltaan heijastelemaan ympärillä tapahtuvia muutoksia. Gallupit maalaavat kuvaa yhteiskunnallisesta ilmapiiristä sekä kansalaisten mielipiteistä koskien kulloinkin esillä olevia asioita.

Politiikan toimittajat saavat gallup-uutisista tasaista tilkettä uutissivuille. Mielipidemittauksilla spekulointi on vaivatonta.

Parhaimmillaan tuore mielipidetiedustelu voi myös tarjota sauman napakalle poliittiselle tilanne-analyysille. Välillä journalisti rauhoittuu pohtimaan muuttuvien prosenttilukujen selustassa vellovia yhteiskunnallisia syvävirtauksia.

Gallupien vaikutuksista, ongelmista ja oikeutuksesta on keskusteltu siitä lähtien, kun mielipidetutkimukset alkoivat yleistyä Yhdysvalloissa 1930-luvulla. Uuden tilastotieteellisen menetelmän isänä oli tuolloin yhdysvaltalainen tilastoasiantuntija George Horace Gallup.

Mielipidetiedusteluihin liittyvät ongelmat ovat monitahoisia. Yhtäältä voi kyseenalaistaa niiden luotettavuuden. Tutkimusten virhemarginaalit ovat usein suurempia kuin mitattavien yksiköiden väliset prosentuaaliset erot.

Toinen ongelma liittyy tapaan, jolla gallup-tuloksia mediassa käsitellään. Mitä näyttävämmin ja mitä useammassa joukkoviestimessä tuloksesta uutisoidaan, sitä suuremman kerrannaisvaikutuksen todennettu kannatusmuutos aiheuttaa.

Ajoittain syntyy nousevan tai laskevan kannatuksen kierteitä, joita ärhäkkä uutisointi entisestään ruokkii. Osuvia esimerkkejä myönteisistä, itseään ruokkivista kohoavan kannatuksen spiraaleista ovat perussuomalaisten gallup-rynnistys ennen vuoden 2011 eduskuntavaaleja sekä Pekka Haavisto -ilmiö presidentinvaalien 2012 alla.

Mediassa tapahtuu joskus ylilyöntejä. Perussuomalaisten ympärille ennen eduskuntavaaleja muodostunut medianoste oli omiaan rakentamaan jytkyä. Näyttävä uutisointi alati piristyvästä puoluekannatuksesta teki perussuomalaisista kiinnostavia, ja voittajan vankkureihin oli helppo hypätä mukaan.

Helsingin Sanomat ja Yleisradio julistivat tammikuun alussa 2012 suurin otsikoin Haaviston nousseen toiseksi suosituimmaksi presidenttiehdokkaaksi. Ehdokkaan kannatus oli Ylen gallupissa 8,3 prosenttiyksikköä, kun se oli kolmannella 8,2. Huomionarvoista on, että kyselyn virhemarginaali oli peräti kolmen prosenttiyksikön suuruinen. Tällä virhemarginaalilla 0,1 prosentin ero on niin mitätön, että Haaviston nousua korostaneessa otsikossa esiintyi suoranainen asiavirhe.

Toimittajien huolimattomuus tai tarkoitushakuisuus saattaa johtaa tilanteeseen, jossa sinänsä asianmukaisesti tehty gallup tuloksineen näyttäytyykin tyystin virheellisessä valossa. Journalisteilta vaaditaan tarkkuutta, jotta gallupeja voidaan käyttää päivänpoliittisen uutisoinnin tukena älyllisesti kestävällä tavalla.

Monissa maissa mielipidetiedustelujen julkaiseminen esimerkiksi ennakkoäänestyksen aikana on kiellettyä. Tällä pyritään siihen, ettei ihmisten äänestyspäätöksiin vaikutettaisi ”vaalirauhan” aikana.

Vastakkainen näkemys korostaa sananvapautta, jota ei pitäisi rajoittaa myöskään gallup-journalismin osalta.

Puolsipa sitten kumpaa tahansa edellä mainituista, kannattaisi median edustajien joskus pysähtyä pohtimaan gallup-journalismin vaikutuksia poliittisen journalismin asiasisältöihin.

Jos aaltoilevista kannatuskäyristä tulee kaikki kaikessa, käy poliittinen uutisointi herkästi varsin pintapuoliseksi ja levottomaksi.