Muumihaalarit

Kolumni

TIMO PARVELA

Kirjailija Timo Parvela asuu Kirkkonummella.

esäkuun alussa me muutamme. Pakkaamme lapset, koirat, ruukkukasvit, television, kesäkirjat ja muun tarpeellisen kahteen autoon ja ajamme karavaanin muutaman sadan kilometrin päähän Konneveden rantaan, jossa puramme lapset, koirat, ruukkukasvit, television ja kesäkirjat autoista ja pakkaamme ne uudestaan veneeseen, jonka ajamme saaremme rantaan, jossa puramme kaiken ja kannamme tavarat mökkiin.

Siitä alkaa kesä järven keskellä. Suomalainen kesä.

Alkukesän me pääasiassa palelemme. Tai palelimme, kunnes pari vuotta sitten ostin Tikkakoskelta ilmavoimien ylijäämävarastosta paksuja, korviin saakka ulottuvia haalareita, joiden kätköissä vietämme nykyisin kesälomamme ensimmäiset viikot turvassa alkukesän tuulilta ja viileydeltä. Kauempaa katsottuna muistutamme luultavasti muumiperhettä sillä erotuksella, että papalla on silinterin sijaan vihreä armeijan pipo ja muumimammalla on majurin natsat.

Järvi hönkii kylmää pitkälle juhannukseen, joskus pidemmällekin, mutta muumihaalareiden sisällä vallitsee ainainen kesä. Viime vuonna riisuin haalarin ensimmäisen kerran vasta heinäkuussa.

Alkukesä on aina tuulien aikaa. Yleensä tuulee pohjoisesta. Silloin järvi muuttuu levottomaksi, pauhaavaksi virraksi, joka kohisee ympärillämme vuorokaudesta toiseen. Järven rauhattomuus tunkee väistämättä sieluun saakka, vaikka kuinka yrittäisi viritellä positiivisia ajatuksia, takkatulta ja seurapelejä. Vaahtopäät vangitsevat huomiomme.

Kuljeskelemme rannoilla ja tähyilemme taivasta siinä toivossa, että sen harmaaseen kanteen ilmestyisi jonkinlainen repeämä, sininen toivonmerkki. Tutkimme aaltoja; ihan kuin ne olisivat tänään jo hitusen matalampia ja jotenkin pehmeämpiä, mutta silti tuuli vain yltyy. Joskus se ei taukoa edes yöksi. Tänä kesänä minulla oli ensimmäistä kertaa villahousut muumihaalareitteni alla.

Valon määrä korvaa kuitenkin alkukesän epämukavuuden. Saaressa sitä on kaksinkertaisesti, sillä järvi on kuin jättimäinen peili, joka kertaa kirkkauden. Asumme kesän kahden taivaan välissä. Parasta on herätä yöllä tajuamatta kellon aikaa. Maata sängyssä ja kuunnella lokkeja. Nauttia siitä, että pimeää ei tule.

Juhannukselta alkaa odotus. Aamuisin riennämme tarkistamaan veden lämmön. Haistelemme ilmavirtaa, tarkistamme tuulen suunnan. Tilaamme täsmäsään puhelimiimme kaksi tai kolme kertaa päivässä. Ropeloimme levottomina haalareidemme vetoketjuja. Odotamme, sillä se on jo ilmassa. Joka kesä se on tullut. Joskus se on kestänyt vain yhden vuorokauden, joskus kokonaisen kuukauden.

Ja sitten se aamu koittaa: Järven pinta on liikkumaton, vastapäinen saari on siinä ylösalaisin. Laiturille johtava polku tuoksuu kuivalta ja pölyiseltä. Jostain vastarannalta kantautuu traktorin vaimea surina. Peipponen ei jaksa laulaa säkeestään kuin alun.

Kävelemme riemuamme pidätellen laiturille, kiskaisemme vetoketjun alas ja kuoriudumme haalareistamme. Pulahdamme järveen, jonka vesi on yhtaikaa virkistävää ja pehmeän lämpöistä. Tämän aamun, tämän päivän, me muistamme marraskuussa.