Maatiloille tarvittaisiin luopumiskoulutusta

Tämä on surullinen kertomus tästä päivästä. Tarina on päättynyt. Se ei päättynyt niin kuin sadut yleensä, onnelliseen loppuun.

Kyse oli sukupolvenvaihdoksesta. Mutta luopuja ei ollut se, jonka olisi pitänyt. Luopujia ja luovuttajia olivat ne kaksi, jotka uskoivat tulevaisuuteen ja elämään.

Rakas kummipoikani kasvoi isän käden alla. Kaikki oli melko hyvin niin kauan, kuin poika antoi ymmärtää jatkavansa isiensä kyntämän maan viljelyä, vanhan karjan kasvattamista, vanhojen rakennusten asuttamista.

Sovittiin omistuksen vaihdosta. Paperit pantiin kuntoon, poika lunasti tilan.

Meistä lähellä olijoista moni huomasi vuosien varrella, että isä ei osannut tai halunnut vahvistaa koskaan pojan itsetuntoa. Milloinkaan pojan ei annettu ymmärtää, että hän olisi taitava ja osaava. Oikeasti hän oli ahkera, ei ollut muuta elämää.

Tuli päivä, jota isä ei osannut yhtään odottaa. Jostakin käsittämättömästä poika keksi tytön. Se muutti kaiken.

Nuoret olivat ihmeissään, mutta onnellisia. Elämän arvot olivat samanlaisia. Eläimet, maa, viljely ja luonto olivat sitä, minkä keskellä haluttiin elää.

Poika sai kuukausien aikana isän suostumaan siihen, että tyttö osallistui maatilan töihin. Tyttökin oli ahkera. Hän tiesi paljon ja opiskeli lisää.

Nuoret olivat halukkaita parantamaan laatua ja eläinten hyvinvointia. Karjanhoidossa tehtiin monia parannuksia.

Koko ajan heille tuli selvemmäksi se, että he haluavat tehdä tätä yhdessä. Ajatukset ja haaveet olivat hyvin samanlaisia. Oli ihanaa suunnitella yhteistä elämää ja samalla huomata, että tuloksia alkoi näkyä.

Poika alkoi puhua siitä, että tyttö muuttaisi taloon. Isä voisi alkaa etsiä uutta kotia.

Puheen asteella asia oli ok, mutta meni kuukausia ja mitään konkreettista ei tapahtunut. Sovittiin vuosi, milloin muutto tapahtuisi. Kun vuosi oli meneillään, sovittiin kuukausi. Mitään ei tapahtunut.

Me ulkopuoliset läheiset mietimme, olisiko mitään tahoa, mikä auttaisi. Isä pitäisi saada luopumaan, ja nuorten pitäisi päästä omaan alkuun.

Isä antoi kaikkien ymmärtää, ettei tuollainen tyttö pitkään tuollaista poikaa ja tuollaisia olosuhteita katsele. Isä varoitti poikaa rakentamasta mitään tulevaisuutta tai elämää tytön varaan.

Isä alkoi kiusata tyttöä. Se tehtiin niin, etteivät muut sitä näe. Kun tyttö hankki sovitusti uusia puhtaita välineitä, ne katosivat. Kun hän toi ruokintaan uusia puhtaita astioita, ne rikottiin. Kun hän siivosi tiloista vanhaa romua, ne haettiin roskista takaisin ja levitettiin.

Eläimet olivat nuorille hyvin rakkaita. Isä alkoi vähitellen kiusata myös niitä. Tuo kaikki oli sydäntä särkevää.

Poika uskoi tytön puheita. Isälle oli kuitenkin täysin turhaa yrittää puhua. Yritykset kaatuivat kamalaan huutoon, josta seurasi täysin hallitsemattomat sanomiset.

Nuoret väsyivät, mielialat olivat matalalla. Tunnelma heijastui suoraan päivän töihin ja tietenkin myös suhteeseen.

Isä löysi vihdoin paikan, mihin muutti. Kaikki näytti valoisalta. Joka päivä isä edelleen hiippaili tilalle, teki töitä niin kuin halusi, kunnioittamatta muita.

Kiusaaminen jatkui. Siitä tuli asia, mikä johti jokaista päivää.

Tytön energiasta meni iso osa siihen, että hän yritti vältellä isää, hän pelkäsi, mitä löytää, hän yritti selittää pojalle. Poika-parka yritti puolustella isäänsä, yritti ymmärtää tyttöä, yritti uskoa parempaan.

Nyt näimme jokainen, että nuorten yhteinen tulevaisuus oli heikoilla. Ellei ulkopuolista asioiden järjestäjää löydy, nuoret eivät jaksa.

Isän ryhti suoristui, omahyväinen ilme vahvistui. Hän oli pääsemässä siihen, mihin oli koko ajan pyrkinyt. Poika jäisi tilalle yksin, isä tuntisi läsnäolonsa välttämättömäksi, poika huolehtisi hänet hautaan – ”niin kuin tässä suvussa on tehty”.

Tyttö lähti. Pojalla kädet roikkuivat kylkiä pitkin pidempinä ja raskaampina kuin koskaan. Pojalla ei ollut voimia eikä rohkeutta tehdä sitä mitä vielä olisi voinut tehdä, ajaa oma isä tilalta pois.

Yksinäisyys, häpeä ja syyllisyys ovat varmasti aina läsnä. Nyt isä muistaa muistuttaa: ”Mitä minä sanoin.”

Ihmettelen tosissani, ettei maataloudessa ole olemassa luopumiseen valmistavaa pakollista koulutusta. On selvää, että tilan jatkamiseen kuuluu usein kumppanin löytäminen ja perheen perustaminen, vanhojen on tehtävä nuoremmille tilaa.

Jokaisella tilalla ei ole fyysisesti tilaa kahdelle sukupolvelle, ja kaikkien kanssa ei vain voi elää.