Tasa-arvo puuttuu omistamisesta

Rakastuin maajussiin. Pian jätin oman työni kaupungissa ja siirryin elämänkumppaniksi ja työkaveriksi maatilalle.

Mentiin naimisiin ja saatiin lapsia. Palkanmaksu oli loppunut, olinhan jo emäntä ja osa taloa.

Karjamäärä tuplattiin ja konekantaa uusittiin. Metsää ja peltoa ostettiin aina kun tilaisuus tuli.

Kerran sitten metsäkauppaa puuhattiin ja kysäisin, etteikö nyt emännänkin nimi papereihin mahtuisi. Ei mahtunut. Isäntä häipyi vähin äänin kaupoilleen, mutta lohdutteli sitten ja pepulle taputteli että ainahan siitä metsänkulmasta olisi varaa lohkaista, jos asiat niin huonosti menisivät, että emäntä ulos saataisiin maksettua.

Miesjoukon isäntiä ja muita maaseudun ymmärtäjiä samaan kahvipöytään sattuessa puhe kääntyy aina eronneisiin pareihin. Yhtä tahtia päät nyökkäilevät ymmärrystä isännälle, joka on joutunut talosta palan emännälle luovuttamaan.

Onhan hyvä, että meilläkin ollaan yhteisten avioliittovuosien aikana tilaa kasvatettu, että on sitten jotain mistä antaa, jos vaikka isäntä kiinnostuu vierasta peppua taputtelemaan.

Töihin kelpaa kyllä 7/7. Milloinka sitä kelpaa yrittäjäksi ja omistajaksi puolisonsa rinnalle?