Unelmissa vihreä Sahara

Mielipide

28.11.201601:00

Kolumni

Seppo Vuokko

Sahara oli vihreä vielä 9 000 vuotta sitten, kun ilmasto alkoi muuttua kuivemmaksi. Se pysyi kuitenkin vielä savannina tai kasvipeitteisenä puoliaavikkona 2 500 vuotta, kunnes lyhyessä ajassa maa muuttui hiekka- ja kiviaavikoksi.

Mutta aiheuttiko aavikoitumisen todella ilmastonmuutos – vai oliko syynä ihminen?

Saharan alueella eli rikas viljelykulttuuri, joka jätti jälkeensä runsaasti kalliopiirroksia, ruukunsirpaleita ja muita merkkejä elämästään. Kuvissa ihmiset metsästävät, paimentavat karjaa, kylvävät ja korjaavat satoa.

Kun laitumet heikkenivät, ihmiset eivät luopuneet karjanpidosta tai muuttaneet muualle ennen kuin oli pakko. Lopulta karja kuoli janoon ja niin varmaan kävi suurelle osalle Saharan asukkaistakin.

Olen vahvasti sitä mieltä, että liiallinen laidunnus tuhosi Saharan kasvipeitteen. Kasvit eivät elä pelkästään sadeveden varassa, vaan pyydystävät viileästä yöilmasta vettä kasteena, joka pisaroi kasvien juurelle.

Kasteen merkitys on sitä suurempi, mitä niukkasateisempi ilmasto on. Kanarianmänty pitkine neulasineen on erinomainen esimerkki sumunsieppaajista: niin kauan kuin Kanarian saarten metsät saivat olla rauhassa, vettä riitti puroihin ja jokiin.

Mitä korkeampia kasvit ovat, sitä paremmin ne sieppaavat yöilmasta kosteuden, joten puut ovat ensiarvoisen tärkeitä vihreyden ylläpitäjiä kuivassa ilmastossa.

Saharassa kasvoi havupuitakin, muun muassa uhanalainen, vain keskiosan vuoristoissa yksittäisinä puina ja pieninä metsiköinä säilynyt tassilinsypressi. Myös savannin leveälatvaiset lehtipuut – apinanleipäpuut, akasiat ja muut – ovat erinomaisia vedensieppaajia.

Voitaisiinko Sahara vehreyttää uudelleen? Kyllä, mutta ensin pitäisi saada alueen sodat loppumaan ja kapinoivat rosvojoukot kuriin. Lasten on päästävä kouluun ja väestön ymmärrettävä puiden merkitys. Afrikasta on lukuisia esimerkkejä onnistuneista metsitysprojekteista, joissa paikalliset asukkaat, ennen muuta kylien naiset, ovat aktiivisia.

Vihertäminen kannattaisi aloittaa reunoilta ja vuoristoista, missä ilma on kosteampaa kuin aavikon keskiosissa. Aluksi puiden taimet tarvitsisivat parin metrin korkuisen verkkotötterön, joka suojaisi taimia sekä auringonpaahteelta että eläimiltä ja keräisi samalla yöllistä kastetta taimen käyttöön.

Tavoitteena ei tarvitse olla suomalaistyylinen täystiheä metsä, vaan savannimainen maisema. Kun puut varttuvat, puiden lomassa voi viljellä muita kasveja ja laiduntaa eläimiä.

Saharan autioittaminen kesti 300 vuotta, samassa ajassa se olisi viherrettävissäkin. Sata tainta hehtaarille, 10 000 tainta neliökilometrille ja koko Saharan yhdeksän miljoonan neliökilometrin metsittämiseen tarvittaisiin 90 miljardia tainta, 300 miljoonaa tainta vuodessa.

Määrä voi tuntua suurelta, mutta pelkästään Saharan pohjoislaidan valtioissa asuu 200 miljoonaa ihmistä, joiden vastuulla istutukset olisivat. Heille se ei olisi kuin puolitoista tainta henkeä kohden vuodessa.

Vertailun vuoksi: Suomessa istutetaan vuosittain 150–160 miljoonaa puun tainta metsiin! Lukuja ei voi suoraan verrata, sillä Afrikassa taimien suojakseen tarvitsema verkkotötterö nostaa istutuksen kustannuksia ja työmäärää huomattavasti.

Projektia kannattaisi tukea, sillä Saharan metsittäminen sitoisi ilmakehän hiiltä, taatusti turvallisella tavalla. Metsittäminen voisi edistää myös rauhaa, sillä yhä useammin sekä paikallisissa että valtioitten välisissä kiistoissa on kysymys vesivarojen riittävyydestä.

Kun paimen löytäisi paratiisin jo maan päältä ja voisi levähtää vihreällä nurmella solisevan puron äärellä, hän ei ehkä yhtä herkästi tarttuisi kivääriin ja lähtisi naapureitaan tappamaan.