Omat avaimet

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Isänäitini oli maakauppiaan tytär. Äidinäitini oli maatalon emäntä samoin kuin anoppini, joka viljeli leskenä 13 lapsensa kanssa suurta ja velkaista maatilaa. Maatilan miniänä minäkin opin juottamaan vasikoita, repimään AIV-rehua siilosta ja heittelemään paaleja kuormaan ja kuormasta pois. Myöhemmin ryhdyin pirttiviljelyyn erikoistuneen pientilan emännäksi ja eläinlääkärin vaimoksi, joka hoiti ennen kännykkäaikaa eläinlääkärin päivystyspuhelinta.

Varsinainen emäntäkouluni on kuitenkin ollut kotikyläni maa- ja kotitalousnaisten joukko, johon liityin 22-vuotiaana eli neljä vuosikymmentä sitten. Yhdessä on kuljettu kursseilla ja kesäretkillä, käynnistetty kylätoiminta ja rahoitettu sitä myyjäisillä ja iltamilla.

Vaikka vetovastuu on jo siirtynyt äideiltä tyttärille, Maaseutuseuran asiat ovat edelleen lähellä sydäntäni.

Niinpä hihkaisin ilosta pari vuotta sitten, kun Niilolan Liisa, Maa- ja kotitalousnaisten Keskuksen silloinen toiminnanjohtaja, kyseli varovasti, olisinko kiinnostunut uuden järjestöhistorian kirjoittamisesta. Edellisestä teoksesta kun oli ehtinyt kulua jo yli 60 vuotta.

Nyt jos koskaan on aika kertoa suomalaisen maaseudun naisten vaiheista ja vaikutuksesta kansakunnan yhteiseen historiaan.

Omat avaimet. Maa- ja kotitalousnaisten yhteistyön ja neuvonnan historiaa alkaa ajasta isonvihan jälkeen ja päättyy meidän aikaamme 2010-luvulle. Se kertoo, miten kansakunnan historia, maatalouspolitiikka ja sen muutokset, uudet lait ja keksinnöt ovat vaikuttaneet maaseudun naisten asemaan ja miten uusiin haasteisiin on vastattu naisten yhteistyöllä ja neuvonnalla.

Omat avaimet ovat aina olleet varsinkin maaseudulla naisten oman päätäntävallan tunnuksia.

Kirjan teko on jo hyvässä vauhdissa. Liisa penkoo arkistoja ja minä kirjoitan. Olemme jo saaneet ympäri Suomea naisten ja joskus miestenkin kokoamia tietoja, tekstejä, valokuvia ja muisteloita, joista voi poimia esimerkkejä kunkin aikakauden toimintamuodoista.

Pöytäkirjat ja viralliset tilastot eivät kerro kaikkea. Näppärästi riimitelty retkikronikka tai huolella pidetty leikekirja tarjoavat usein paljon havainnollisemman kuvan siitä, mitä maaseudun naisten yhteistyö on ollut käytännössä.

Totta kai matkan varrella on tullut myös yllätyksiä. On aika hämmästyttävää, että monet niistä aiheista, joihin neuvontatyö keskittyi toistasataa vuotta sitten, ovat yhä ajankohtaisia.

Esimerkiksi “Marjat ja sienet talteen!” on aihe, joka on ollut ajankohtainen sukupolvesta toiseen. Samanlainen kestoaihe on ollut myös maaseudun naisten oma yritystoiminta.

Historiikki ei ole vain emäntien vaan myös piikojen, torpanvaimojen ja itsellisnaisten historiaa. Tärkeitä henkilöitä ovat myös järjestötyön arjen sankarit.

Vasta näitä elämäkertoja kirjoittaessani olen käsittänyt, miten valtava ponnistus naisten osallistuminen on ollut aikana, jolloin kaikki tehtiin käsin tai alkeellisilla koneilla, perheen lapsiluku oli suuri, mikä tahansa sairaus saattoi koitua kuolemaksi ja matkaa tehtiin jalan, polkupyörillä tai suksilla ja potkukelkoilla ellei tarjolla ollut hevoskyytiä. Siitä huolimatta naiset ovat kaikkina aikoina kokoontuneet yhteen oppimaan tietoja ja taitoja mutta myös virkistäytymään ja saamaan uusia voimia.

Naisissa on totisesti maaseudun voima!