Tupsukorvan jäljillä

Mielipide

16.1.200815:00

Kolumni

Mia Palokallio

Ilves on aina kiehtonut minua, seikkailinhan lapsuuteni Tampereen takametsissä. Tosin eipä siellä juuri ilveksiä kohdannut, korkeintaan kannattajia.

Kohtaamisilla kissapedon kanssa en voi muutenkaan kehuskella, yön kulkija on hiipinyt omia polkujaan.

Kerran työmatkalla Pohjois-Pohjanmaalla aamuhämärissä tien yli kiisi notkealiikkeinen eläin. Korvatupsuista tunnistimme menijän ilvekseksi. Auton ratissa ollut kuvaaja huokasi syvään, kun pysähdyttyämme ei edes hännän tupsusta näkynyt vilaustakaan.

Joku vuosi sitten tupsukorvan jäljet mökin kulmilla saivat pienet poikani kiihkeän innon valtaan. ”Haisee hieltä”, totesi nuorempi jälkiä nuuhkaistuaan. Seuraavat päivät menivät jäljitystehtävissä ja taisivat pojat toiveikkaina jättää pihalle pientä purtavaakin, jos vaikka ilves olisi nälkäinen. Luultavasti yön yksinäinen vaeltaja oli jo kaukana. Jäniksetkin olivat kadonneet.

Innostuin kovasti, kun toimittaja Raila Aaltonen ehdotti ottavansa selvää, mitä ilvekselle kuuluu. Aika hyvää: se on suurpedoistamme suosituin ja kanta on kovassa kasvussa.

Ison kissan jäljille lähti myös kuvaajamme Markku Vuorikari. Kohtaamispaikka oli takuuvarma: Ähtärin eläinpuisto. Pikkuisen kadehdin, kun Markku kertoi porukan vesselistä, Matikaisesta, joka suostui syliinkin.

Suurin uhka ilvekselle on ihminen. Jos pystymme elämään sovussa, ei isoa kissaa uhkaa mikään.

Ei edes tappara.