Pyhien petäjien maa

Kuuramänty ja kuu, Salla. Mika Honkalinna 

Palanut honka, Posio Mika Honkalinna 

Kalasääksen pesä männyssä, Kuusamo. Mika Honkalinna 

Luontokuvaaja ja -kirjailija Mika Honkalinna halusi keskittyä seitsemännessä kirjassaan pelkästään mäntyyn, koska se on niin olennainen elementti suomalaisessa luonnossa. pekka fali 

Mänty on puulajeista ainoa, joka on levittäytynyt kaikkialle Suomessa. Sitkeänä puulajina se sinnittelee niin saariston kivikossa kuin vaaranrinteen tuulessa, aarniometsän valtiaana ja paahteisen rämeen urhoollisena soturina.

”On vaikea ottaa sellaista luontokuvaa, jossa ei olisi mäntyä mukana”, luontokuvaaja-kirjailija Mika Honkalinna toteaa.

Hän on kirjoittanut ja kuvannut männyn moninaisuudesta tarkkanäköisen ja tunnelmoivan teoksen Honka.

”Mänty on niin arkinen, ettei tajuakaan, mitä kaikkea siihen liittyy.”

Kun hän muutama vuosi sitten kuvaili mäntyjä eri puolilla Suomea, ihmiset tulivat välillä ihmettelemään, mitä hän kuvaa.

Kuvaan mäntyä, hän vastasi. Hetken pällisteltyään moni oli sitä mieltä, että mäntyhän on hyvä aihe.

Mänty on metsiemme yleisin puulaji. Silti sen monipuolinen habitus kiehtoo. Tuhannen mutkalle kääntyneet kelot, kilpikaarnaiset kaunokaiset, puoli metriä vuodessa kiihdyttävät kasvuhaluiset taimet.

”Siinä, missä kuuset ovat aika yhtenäistä porukkaa, tasaisena humisevaa korpea, männyt ovat mitä suurimmassa määrin yksilöitä”, Honkalinna tuumii.

Honkalinna näkee männyissä kolmea tyyppiä.

On yksinäisiä petäjiä, joita pysähdytään katsomaan. Niihin liittyy jokin tarina, jopa pyhiä uskomuksia. Puulla saattaa olla nimikin.

Sitten on vanhoja puistomäntyjä, jotka ovat hienoja yksilöitä ja tärkeitä arkisessa ympäristössä.

Kolmas kategoria on talousmänty: ”Puumassa, joka vilisee, kun ajaa autolla.”

Honkalinna on kotoisin Kymenlaaksosta, jossa suurin piirtein kaikki nuoret ovat jossain vaiheessa pyörähtäneet paperitehtaalla töissä. Niin myös Honkalinna 1980-luvulla.

”Tuoreen puun tuoksu on porautunut hajumuistiin. Kun sama tuoksu tulee jossain vastaan, tuntuu kuin olisi vasta tullut yövuorosta”, hän kuvailee.

Honkalinna ei sure, että nuoret männyt päätyvät harvennuksilta sellukattilaan.

”Komeaa punahonkaa pitäisi kuitenkin myydä kiloittain, ei kuutioittain.”

Mänty on olennainen osa taidehistoriaamme.

”Vanha honka on kultuuri-ikoni, joka esiintyy lähes kaikissa taidemestareiden töissä”, Honkalinna pohtii.

Minkä takaa kurkkisi koppelo taistelevia metsoja Ferdinand von Wrightin maalauksessa, jollei turvallisen, järeän hongan?

Rikas mäntykuvasto on Akseli Gallen-Kallelan töissä. Honkalinna kuvailee niitä ”eräänlaisena kansallishengen ilmentäjänä ja ruumiillistumana”.

Eero Järnefeltin maalauksissa veistoksellisten aihkimäntyjen on tulkittu edustavan milloin yksilöä, milloin kansaa.

Riimien raami ja kuvien aihe,

taiteilijan tahdon pensselöimä.

Luonnossa mänty on monen koti. Siitä saavat elantonsa käävät ja kaarnakuoriaiset. Hongankolossa voi pesiä helmipöllö.

Kirjassaan Honkalinna korostaa mäntyä erityisesti pesäpuuna.

Hän kertoo, kuinka nuorena souti kesämökillä läheiseen saareen, jossa sääksenpojat lentelivät. Saari tuntui pyhältä, pelottavaltakin.

Anteeksipyydellen hän nousi saarelle, kiersi kallioiset rannat ja nousi sääksen pesäpuun juurelle. Hän kosketti puun paksua kaarnaa ja vetäytyi kiireesti takaisin veneelle.

Sääksisaari ja sen jylhä pesäpuu jäivät myyttisenä kohteena Honkalinnan mieleen.

”Puukuutioiden tehotuottoon trimmatun talousmetsän keskellä seisova vanha mänty on myös tavallaan eräänlainen ’saari’, jonka vetovoima kiskoo kulkijaa vääjäämättä luokseen”, Honkalinna kirjoittaa.

Myrskyn murtaman kelohongan piippu,

jonka hormissa tuuli huhuaa ja viirupöllönpojan varttuvat.

Kaarneen vuorattu risumaja latvuston havustossa ja sääksen kapulalinna lakkapääpetäjän kruununa.

Mahtavien pankaoksien kannattelema kokkolinnun pesä ja taakka ikihongan harteilla.

Suomalaisille mänty on aina ollut tärkeä rakennuspuu ja tarve-esineiden raaka-aine.

Honkalinna asuu nykyään Limingassa metsän keskellä, pari vuotta sitten rakennetussa hirsitalossa. Mänty on siis hänenkin pesäkolonsa.

Harmaantuneet, mutta edelleen kestävät metsäkämpät ovat osoittaneet hirsirakenteiden kestävyyden.

Honkalinnan hajumuistiin on tallentunut paperitehtaan tuoksujen lisäksi puusuksien tervaus. Vaikka muovi vei lopulta puusta voiton liukkaampana suksimateriaalina, tervan tuoksu säilyy nostalgisena mielessä.

Veistelty veneeksi ja laivaksi,

rakenneltu kehdoksi ja arkuksi

ihmiselon syntyyn ja saattoon.

Suomen vanhin tiedossa oleva mänty sijaitsee Sodankylässä Urho Kekkosen kansallispuiston alueella.

Ikää puuvanhuksella on noin 790 vuotta. Kairausnäytteen perusteella puu on saanut alkunsa vuoden 1227 tienoilla.

Koilliskairan sitkeä seniori on syntynyt ristiretkien aikaan, kun kristinusko teki tuloaan Suomeen. Puu on vanhempi kuin Turun linna.

Puu oli jo yli 300-vuotias, kun Mikael Agricola julkaisi Abc-kirian, Honkalinna laskee.

Toki luonnosta löytyy vielä paljon vanhempaakin, turve ja kallio, mutta männyt ovat eläviä organismeja, yksilöitä.

”Männyssä konkretisoituu ajan kulku. Ei täällä niin kauan tallustella”, Honkalinna pohtii.

Kursivoidut riimit ovat Mika Honkalinnan kirjasta Honka. Maahenki.