Meidän lehmät

Kolumni

KIRSTI MANNINEN

Kun neljäkymmentä vuotta sitten muutimme Mäntsälän Jokelanseudulle, oli kylässä toistakymmentä karjatilaa. Tulevalle eläinlääkärille oli luvassa paljon töitä varsinkin keväisin poikimasesongin aikaan.

Minäkin opin antamaan poikimaohjeita puhelimessa, vaikken ollut koskaan sattunut näkemään edes normaalia vasikan syntymää.

Maitotilan miniänä olin toki tottunut navetan ja AIV:n hajuun, vasikoiden juottamiseen ja rehun kärräämiseen. Anopin kanssa oli hauskaa olla navetta-askareissa, sillä muorilla oli paljon lehmiin ja vasikoihin liittyviä tarinoita.

Vaikka muori siirtyi syytingille ja muutti lopulta kaupunkiin, meidänkin lapsillemme tulivat tutuksi vasikkakarsinat ja ruokintapöydät, kun he kiersivät isänsä mukana sairaskäynneillä.

Koko perheen voimiin osallistuttiin varsinkin naapurin karjatilan elämään: välillä oltiin Peltolassa paalitalkoissa tai juostiin pitkin metsiä vasikoiden ja hiehojen perässä, kun ne tahtoivat lähteä omille teilleen kesken kilometrisen matkan joenrantaniityn ja navetan välillä.

Peltolan lehmien ja vasikoiden lisäksi saimme tutustua myös mahtisonni Ossiin, jonka vahvat vietit johtivat herkästi aitojen ylityksiin. Eläinlääkärimme parhaisiin tarinoihin kuuluu se aamuhetki, jolloin he olivat Peltolan Veijon kanssa juuri menossa tupaan kahville ja riisuivat saappaitaan porraspäässä, kun Ossi loikkasi puolitoistametrisen lankkuaidan yli päästäkseen pihapiirissä laiduntavien hiehojen luokse.

Veijo ehti kuitenkin karjaista: Ossi!

Manninen väittää vieläkin, että valtava sonni teki piruetin sirosti kuin ballerina ja loikkasi saman tien takaisin aitaukseensa, jota sitten vähän myöhemmin korotettiin taas muutaman lankkukierroksen verran.

Niistä seikkailuista on kulunut jo vuosikymmeniä. EU:n ja ikääntymisen myötä tila toisensa jälkeen on lopettanut karjanpidon.

Onneksi Peltoloiden suuri karjatila on saanut jatkajaksi tarmokkaan nuorenparin, jonka lehmät ja vasikat ilahduttavat nykyisin elämäämme. Edellisen sukupolven aloittamaa karjanjalostustyötä on jatkettu loistavin tuloksin. Näin kesäaikaan reissaavat tilan tuottoisat lehmäkaunottaret hevoskuljetusvaunuilla näyttelyihin.

Navettaa on jatkuvasti laajennettu ja tinkimaitolaisillekin on rakennettu asiaankuuluvat tilat. Muutama viikko sitten täällä vietettiin suurta laitumellelaskujuhlaa riemukkaissa tunnelmissa.

Meidänkin oman nuorenparimme talonrakennusta ovat seuranneet tien toisella puolella päivystävät Peltolan hiehot asiantuntevin mölähdyksin.

Viimeksi naurettiin pari iltaa sitten vastavalmistuneella terassilla, miten hiehojengi päätti kesäillan ratoksi ruveta kirmailemaan pitkin laidunta. Ensin riehaantui vain yksi uskalikko, mutta lopulta puoli laumaa juoksi cooperin testiä pitkin aidanviertä. Toinen puoli otti ilmeisesti aikaa.

”Hauskempaa noita on katsella kuin telkkaria”, totesi talon isäntäväki, vasta Helsingistä paluumuuttanut.

Peltolan lehmät ovat yhä meidänkin lehmiä. Kun kesällä 1983 kirjoitin ensimmäistä romaaniani Maitotyttö, käytin sen aineksina omien miniämuistojeni lisäksi Peltolan Arjan ja Veijon kokemuksia ja asiantuntemusta.

Kun parikymmentä vuotta myöhemmin halusin taas kirjoittaa ”navettaromaanin”, pyysin päästä päiväksi töihin Peltolan navettaan, missä Riikka ja Mika päivittivät tietojani.

Parasta on kuitenkin se, että Peltolan Santeri, seuraavan sukupolven isäntä, häärää jo pikkusiskoineen tilan askareissa. Se takaa tulevaisuuden meidänkin lehmille.