Ihmisen suhde lemmikkiin paljastuu silloin, kun on aika sanoa jäähyväiset

Lemmikkieläin saattaa olla iäkkään ihmisen tärkein ystävä. Kuva: Suvi Elo

Lemmikkieläinten merkitys ihmisille lisääntynyt kuluneiden vuosikymmenien aikana huomattavasti. Erityisesti länsimaisessa kulttuurissa koira ja kissa nähdään usein jo perheenjäseninä.

Hevosta ei enää nähdä tuotantoeläimenä ja jopa kana tai sika voidaan yksilöidä ja nostaa lemmikin asemaan.

Meilläkin asusteli Hillevi-kana, joka vietti viimeiset vuotensa lähinnä ötököitä jahdaten ja poikani perässä kulkien. Munintahommia Hillevi ei tehnyt vuosiin. Ja kun Hillevi lopulta siirtyi ilmavoimiin, haudattiin se samaan paikkaan meidän koirien kanssa.

Hillevi oli kylläkin poikkeus, meillä keväällä syntyvät kukkopojat joutuvat loka-marraskuun vaihteessa pataan, vietettyään varsin vapaan ja miellyttävän kesän meidän pihapiirissä.

Kun minä aloittelin kunnaneläinpraktiikan 1990-luvulla Pohjois-Suomessa, minulla oli matkassa aina airedalenterrieri Arttu. Samassa rivitalopätkässä asusteleva paikallinen tukkirekkakuski kysyi minulta Artun nähdessään, että ihanko meinaat tuon koirasi ottaa sisälle asuntoon?

Tästä rekkakuskista on sanottava sen verran, että kyseessä oli äärimmäisen eläinrakas tyyppi ja ajansaatossa hänestä muodostui minulle läheinen ystävä.

Tuo samainen kaveri hommasi 2000-luvun alussa itselleen koiran, Valtterin, ja kyllä, Valtteri oli sisäkoira, joka nukkui omistajansa jalkopäässä.

Nykyään eläinlääkärin ominaisuudessa törmää toistuvasti tilanteeseen, jossa lemmikki on todellakin perheenjäsen. Koira tai kissa voi olla ihmiselle tärkeämpi ystävä kuin lähisuku ja naapurit yhteensä.

Meidän yhteiskuntamme on sellainen, että ihmiskontaktit saattavat olla kortilla ja osa ihmisistä tuntee itsensä yksinäiseksi. Lemmikkieläin tarjoaa seuraa ja täysin pyyteetöntä ystävyyttä.

Toisaalta, ihan ymmärrettäväähän tämä on, se lemmikki kun tajuaa yleensä pitää mölyt mahassa ja kuunnella paremmin kuin nuo meidän kädelliset kumppanit.

Selkeimmin tämä lemmikkieläimen tärkeys tulee esiin siinä tapauksessa, kun lemmikki saapuu eläinlääkärin luokse lopetettavaksi. Eläimellä on edessä viimeinen pysäkki ja lippu on leimaamista vaille.

Kyseessä voi olla omistajan pitkäaikainen ja ainoa ystävä. Pahimmillaan lemmikki on jopa se viimeinen oljenkorsi, joka pitää omistajan pään tulvivan vedenpinnan yläpuolella.

Eläinlääkärinä lemmikin lopettaminen kuuluu työnkuvaan. Se ei suinkaan tarkoita sitä, että toimenpide on helppo tai muodostuu rutiiniksi.

Minä olen hääräillyt eläinlääkärinä kohta 30 vuotta, ja yhä hengitys muuttuu hankalaksi ja silmät kostuvat, kun viimeiselle matkalle tyrkätään esimerkiksi tuollainen vanhuksen "ainoa ystävä".

Parhaassa tapauksessa lopetuspäätös perustuu siihen, että kyseisellä eläimellä on edessä enemmän huonoja kuin hyviä päiviä. Jatkuva ja hallitsematon kipu tai se, että eläin ei kykene toteuttamaan välttämättömiä elintoimintojaan, on tilanne jossa eutanasia on aina perusteltua.

Kokemukseni mukaan tämä on Suomessa pääsääntöisesti yleinen ajatusmalli, niin omistajien, kuin myös eläinlääkärienkin mielestä. Kun eläin ei kykene liikkumaan, syömään, juomaan tai nukkumaan, ja asialle ei voida tehdä mitään, päädytään eutanasiaan. Meidän kulttuurissamme eläimen eutanasia nähdään tällöin osana hyvää hoitoa.

Olen itse törmännyt muutaman kerran tilanteeseen, jossa kulttuurillinen ero on aiheuttanut hämmennystä. Olin venereissulla Etelä-Euroopassa ja veneen kapteeni kalasteli aikansa kuluksi.

Vieheeseen tarttui noin kilon painoinen kala ja se päätyi veneeseen asti. Kapteeni laski kalan veneen pohjalle ja kala pomppi pitkin venettä, matkustajien jaloissa.

Kun kala saapui minun kohdalleni, minä kopsautin sitä päähän, taitoin sen niskat ja laskin veret pois. Eli tainnutin ja verestin sen, koska katsoin, että se lattialla pomppiminen ei ollut minun mielestäni kalan kannalta mukavaa puuhaa.

Nyt pääosa teistä lukijoista uskoakseni miettii, että olipa hyvä että sen kalan kärsimykset lopetettiin.

Koko paatillinen porukkaa katsoi kuitenkin minua kuin pahinta murhaajaa. Tuossa kulttuurissa tappaminen oli väärin, kaikissa tilanteissa. Minä siis riistin tältä kalalta mahdollisuuden.

Tämä samainen ajatusmalli tuli vastaan kun keskustelin aiheesta erään etelä-eurooppalaisen eläinlääkärin kanssa. Siellä rakasta koiraa ei lopeteta, sitä hoidetaan loputtomasti, ja kun mitään ei ole tehtävissä tai rahat loppuvat, tuo lemmikki viedään mieluummin vaikka metsään kuolemaan, kuin lopetetaan. Sille annetaan mahdollisuus.

Minusta tuo tuntui totaalisen väärältä, mutta samalla tavoin minun tapamme nähdä lopettaminen ”hoitovaihtoehtona” tuntui tuosta kollegasta raakalaismaiselta puuhalta.

Ajatelkaapa tilannetta, jossa itse pötköttelette sairaalavuoteella ja sängyn päädyssä seisoskeleva lääkäri toteaa että hoitokeinoja ei enää ole.

Tuolloin toivoisi, että tuo lause: mitään ei ole enää tehtävissä, ei tarkoita, että minä en osaa enää auttaa. Siksipä minulla on puhelimen muistissa nippu eri osa-alueisiin erikoistuneita kollegoita.

Kun minä sanon, että mitään ei ole enää tehtävissä, minä pyrin huolehtimaan kaikin keinoin siitä että asia myös on näin. Mutta kyllä minä myös kerron, mitä minä tekisin omalle eläinystävälleni vastaavassa tilanteessa.