Elämä remonttiin

Mielipide

5.10.202002:00

Kolumni

Stiina Hovi

Se alkoi jo huhtikuussa monenlaisilla valmisteluilla. Kevyin perustein tähän en ryhtyisi, vaan nyt oli pakko.

Toukokuun lopulla se oikeasti alkaisi. Mielessä risteilivät monenlaiset ajatukset ilosta järjettömiin kauhuskenaarioihin.

Ystävät antoivat tukeaan. Tulivat, käyttivät lekaa, rälläkkää ja sorkkarautaa. Uuden rakentaminen vaatii vanhan purkamista.

Kyse on siis talon remontista. Katto- ja julkisivuremontti kesti kaksi kesäkuukautta. Tai kolme, jos valmistelutyöt lasketaan.

Monenlaista liikkuvaa osaa oli. Koko ajan oli oltava valmiudessa tilaamaan ja asioita kommentoimaan. Telineet veivät arvioitua enemmän pinta-alaa. Jätelavat liikkuivat vilkkaasti. Työmaavessalle piti tilata huolto. Paneelikuorma tuli väärällä viikolla. Eristeet eivät mahtuneet tontille (onni on kiltit naapurit ja heidän tonttinsa).

Koko ajan jokin rekka ajoi talon eteen. Ovikello soi alvariinsa. Usein piti hakea jotain rautakaupasta kovalla kiireellä. Ja sitä haettua tavaraa tarvittiin vasta kolmen viikon päästä.

Kahvitusrumbaa piisasi joka päivälle. Myönnän, siihen ei olisi ollut pakko ryhtyä, mutta eiköhän työväki paremmin jaksa tehdä töitä, jos välillä tankkaavat.

Remontin ajan tein kotona etätöitä. Taustamusiikkina oli ensin sorkkarautaorkesteri, jonka repivä soundi muuttui pikkuhiljaa uretaanipistoolien suhinaksi ja sitten kompuran ja naulapyssyn duetoksi.

Kosani veti soolon katolla kesän kuumimpina päivinä. Huovan laittanut urakoitsija huojui lämpöhalvauksen partaalla pois kattohupun alta. Ei vissykään auttanut siinä pätsissä.

Palaverissa joku välillä kysyi kesken paukkeen, miten kestän. No, pakkohan se oli. Sitä paitsi äänet merkitsivät työn etenemistä. Hiljaisuus laskeutui puoli kuudelta. Sitten alkoi minun iltavuoroni.

Kuten kaikki remontoineet ja rakentaneet tietävät, siivousta ja järjestelemistä riittää aina. Timpuri sanoi, että koko katon villat eivät mahdu yhdelle lavalle. Otin väitteen haasteena. Fysiikan lakien kumoamiseen vaadittiin vain hengityssuojain, sisua ja kolmen metrin koolinki.

Bonuksena minulle lankesi koko talon maalaus. Ikkunanpokia skrapasin ja maalasin myös sen verran, että hetkeksi piisaa. Kun itselleen tekee, löytää itsestään yllättävän määrän sinniä ja voimaa.

Huomasin, että jatkuva meteli kuormitti valtavasti. Kun telineet oli viimein purettu, vajosin kuin koomaan muutamaksi päiväksi. Hiljaisuus teki todellakin eetvarttia. Kesälomakin loppui sopivasti siinä vaiheessa.

Elokuussa ehdin valmistella syyskuussa alkanutta salaoja- ja piharemonttia, joita seurasi vielä pihavaraston rakennusprojekti.

Onneksi koko ajan tontilla on häärinyt taitavaa ja motivoitunutta porukkaa. Timpurit, pelti- ja kattomiehet, kaivurikuski – kaikki raudanlujia ammattilaisia, joiden työnjäljestä ei moitteen sijaa löydä. On ilo nähdä työstään ylpeitä ihmisiä pistämässä parastaan.

Remontti muuten muuttaa ihmistä. On hassua, että samaan aikaan voi tuntea pohjatonta uupumusta aina uuden "pikkuhomman" vaatiessa hoitamistaan – tietenkin heti – ja syvää tyytyväisyyttä asioiden konkreettisesta etenemisestä. On alku ja loppu. Tosin, kuten omakotiasujat tietävät, se loppu ei kestä kovin kauan. Mielessä itää jo seuraavan remontin suunnitelma.

Ja arvatkaa mitä: Naapurissa alkoi tänään salaojaremontti.