Edessä on epätoivoista rimpuilua ja sen mukaisia poliittisia paniikkiratkaisuja

Mielipide

18.12.201907:00

Kolumni

Pekka Ervasti

Pääministerin vaihto lennosta on poliittisen pokerin uusi hihaässä.

Muodollisesti hallitus kaatuu aina, kun pääministeri eroaa. Se ei kuitenkaan tarkoita hallituspohjan vaihtumista saati uusia vaaleja. Vanha jengi hoidetaan jatkolle kabineteissa, eikä siihen kansan mielipidettä kysytä.

Pieni kertaus ei liene pahitteeksi.

Matti Vanhanen (kesk.) erosi terveyssyihin vedoten kesken toisen kautensa 2007, mutta tosiasiassa lautakasan alle jäänyt pääministeri oli muodostunut tuhoisaksi mainehaitaksi puolueelleen.

Kun pääministeri Jyrki Katainen (kok.) lähti 2014 posket märkinä käpykaartiin Brysseliin, konkurssikypsän hallituksen peri Alexander ”EVVK” Stubb (kok.) Vaaleihin oli vuosi aikaa ja hallituksen eväät syöty.

”Jälkeenpäin ajatellen silloin olisi pitänyt pistää kuppi nurin”, veteraaniparlamentaarikko Pertti Salolainen (kok.) arvioi myöhemmin.

Stubbin hallituksen kompurointi oli journalistisesti herkullista, mutta politiikan yleiselle arvostukselle se oli murhaa. Pääministeri höpötteli perättömiä eduskunnan edessä ja hallitus äänesteli omia esityksiä vastaan.

Vaaleissa 2015 oppositiojohtaja Juha Sipilä (kesk.) korjasi potin ja persukomentaja Timo Soinille rävähti Iso Jytky.

Pääministeri Sipilä erosi vain kuukautta ennen vaaleja viime keväänä, mutta jatkoi toimitusministeristön johdossa vaalikauden loppuun. Ilman kepulikonsteja ei vaalikaudesta muutenkaan selvitty. Puolueensa menettänyt Soini loikkareineen pidettiin hallituksen pönkkänä.

Pari viikkoa sitten Antti Rinteen (sd.) hallitus kaatui, kun demaripomo kohelsi itsensä solmuun. Mutta ei hätää! Järjestettiin teatraalinen hallitusneuvottelukierros ja samalla porukalla jatketaan, vaikka kannatusmittauksissa pääpukareiden luottamuspääoma on jo syöty lähes loppuun. Edessä on kolme vuotta epätoivoista rimpuilua kannatuslukuja vastaan ja sen mukaisia poliittisia paniikkiratkaisuja.

Hallituspuolueet tarraavat ministerisalkkuihin, koska vaalit merkitsisivät vuosien korpivaellusta oppositiossa. Hallitusohjelmassa on namuja, jotka halutaan popsia ennen kuin pitopöytiin tulee pitkä porttikielto.

Poikkeustoimeksi tarkoitetusta pääministerin vaihtamisesta kesken kauden on tullut suomalaisen politiikan uusi normaali.

Jos pääministerin vaihto merkitsisi automaattisesti uusia vaaleja, siihen tuskin yhtä herkästi turvauduttaisiin. Pakkovaalien pelko saattaisi tehdä hallituspolitiikasta pitkäjänteisempää, harkitumpaa, vähemmän tempoilevaa. Saattaisipa siinä samalla kansalaisen luottamuskin systeemiin vahvistua.