Kari Salonen
Miina Äkkijyrkkä
I-palkista tehty vasikka on Äkkijyrkän uusin veistos.20.5.200916:00
Syntymänimeltään Riitta Loiva, syntyi 2.7.1949 Lapinjärvellä.
Lapset: tytär 1977, poika 1983 ja tytär 1990.
Koulutus: Ypäjän hevostalouskoulu, Pohjois-Savon karjatalouskoulu, Suomen Kuvataideakatemia.
Valtion kuvataidepalkinto 2002.
60-vuotisjuhlavuoden näyttelyt Helsingin Kaapelitehtaalla, Porvoon Haikon Kartanossa, Iisalmen Lappetelän kylässä, Mikkelin Anttolanhovissa ja
Pori Jazzeissa, missä julkaistaan myös Äkkijyrkän elämäkerta.
Lehmistä luopuminen on Miina Äkkijyrkälle ihan filosofinen kysymys. ”Jos kuolen, niin silloin eroan niistä. Siis jos kuolen.”
Miina Äkkijyrkkä on viime vuodet elänyt vahvaa luomiskautta, jonka innoittajana ovat olleet lehmät. Nuo Äkkijyrkälle rakkaat kyytöt, Miinan toinen elämäntyö.
Tänä vuonna Äkkijyrkän lehmätaidetta saadaan ihailla ympäri Suomen, kun taiteilijan heinäkuisen 60-vuotissyntymäpäivän kunniaksi pidetään viisi näyttelyä. Ensimmäinen oli Helsingin Kaapelitehtaalla keväällä ja toinen avautuu tänään koko kesäksi Porvoon Haikkoon.
Haikon Kartanon kesänäyttelyssä on esillä kahdeksan romuraudasta tehtyä suurta veistosta ja galleriassa piirroksia ja pieniä veistoksia, joiden materiaalina on muun muassa pronssi.
Haikossa peltilehmät märehtivät rantanurmella, joten niitä voi ihailla sekä maalta että mereltä. Näky hivelee silmää.
Kartanon edessä maisemaa katselee valtava keltainen vasikka, vielä nimetön. Äkkijyrkkä teki sen Virossa erityisesti tätä näyttelyä varten. Materiaalina on I-palkki, raskas ja kallis työstettävä, jonka Miina on saanut taipumaan valppaan vasikan malliin.
Lehmät ovat innoittaneet Äkkijyrkkää lapsesta asti. ”En tiedä, voiko sitä sanoa kiehtomiseksi. Niiden kanssa on vain vietetty elämää. ”
Miina, tyttönimeltään Riitta Loiva, kasvoi viisilapsisessa perheessä Pohjois-Savossa, Lappetelän kylässä. Omista juuristaan hän on ylpeä.
”Joka on saanut viettää 50-luvun lapsuuden maalla, on aikamoinen miljonääri. Silloin oli yhdessä tekemisen meininkiä.”
Elo oli köyhää ja nuukuus kunniassaan. Miinan äiti oli kierrätyksen mestari, joten häneltä tytär on ehkä perinyt mieltymyksensä romuraudan käyttöön.
Kotitilaa pitää edelleen Miinan veli. Tilalla on kylän ainoa lypsyrobotti ja korkeatuottoinen karja. ”Jotain 75 lehmää, nuorkarjan kanssa 150 päätä”, sisko arvelee.
Äiti luopui lehmistä 55-vuotiaana – sanoi, että liian aikaisin, joten samaa virhettä Miina ei aio tehdä.
”Lehmistä luopuminen on minulle ihan filosofinen kysymys. Jos kuolen, niin silloin eroan niistä. Siis jos kuolen.”
Äiti, 92, elää Iisalmessa, asuu yksin ja käy vielä rollaattorin kanssa kirkossa ja kaupassa. Perintötekijät lupaavat Miinallekin vielä monia vuosia.
Vanheneminen ei tunnu Äkkijyrkästä mitenkään mukavalta. Päinvastoin.
”Astrid Lindgreniä lainatakseni vanheneminen vituttaa! On tosi hirveetä vanhentua. Kaikki kangistuminen. Ei muista mitään, ei kuule mitään. Täytyy luopua terveydestä ja kauniista sääristä, kapeasta uumasta ja seksin huumasta.”
Miten Äkkijyrkkä sen kestää?
”En ole aikonutkaan sitä kestää, panen hanttiin. Mutta eihän sitä minulta kukaan kysy.”
Syntymäpäiväkseen taiteilija ei halua mitään kättelyjuhlia. ”Ei minulle kukaan lahjojakaan osaa ostaa. Perustarpeet, kodin ja navetan vain tarvitsisin.”
Niin, paljonko Äkkijyrkän navetassa on lehmiä?
”Aika monta ja myyn muillekin ja enemmännii vois olla.” Savolainen vastaus.
Vuosaaren Uutelan tilan navetassa oli enimmillään 101 päätä vuonna 2005. Siitä asti määrä on pudonnut, sillä viiden vuoden sisällä karjasta on tehty kuusi uutta karjaa. On keskitytty jalostukseen, jotta ”olisi kyyttöglamouria ympäri Suomen”.
”En henkseleitä paukuttele, mutta tuskin olisi Itä-Suomen karjaa jäljellä, jos en olisi varsinkin 70-luvulla tehnyt töitä sen eteen. Nyt näyttää siltä, että tuho on taittunut. Kyytöt kiinnostavat muutenkin kuin maiseman laiduntajina.”
Ikääntymisen myötä yksinolo on noussut Äkkijyrkälle arvoon arvaamattomaan. Että saa olla rauhassa, nukkua ja on kohtuullisen hyvää ruokaa tarjolla. Myös oman perheen ja lehmien kanssa pelaaminen auttaa kestämään niitä hetkiä, kun kaikki ihmiset pyörivät kimpussa.
Yksinoloon tarjoutuu tilaisuus etenkin matkoilla. Tällä hetkellä eniten kiinnostavat Indonesia ja Uusi-Guinea. Nuorin tytär asuu Australiassa – ”Sitä pitää mennä katsomaan, sehän on ihan lapsi vielä” – ja Japani ihastutti viime kesänä.
”Himottava Kawasakin kaupunki. Niin älyttömästi metalli- ja autonromua, ihan kuin suklaata minulle.”
Eläkepäivät eivät taiteilijaa houkuttele.
”En jää eläkkeelle koskaan. Minusta se on kuoloke. Jos heiluu joku peukalo, aina voi tehdä jotain askaretta. Jos sairastuu, asia on toinen.”
Pinnalla
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
