Ulkoministerin salkku on yksi raskaimmista

Kylmän sodan vuosina ulkoministerin asema oli suomalaisessa politiikassa keskeinen. Kansakunnan tasapainoilu idän ja lännen välissä edellytti rautaista ammattitaitoa ulkosuhteissa.

1950-luvun alussa ulkoministerinä oli pitkäaikainen tuleva presidentti Urho Kekkonen, jonka vankkumaton valta-asema rakentui ennen kaikkea ulkopoliittisen korvaamattomuuden varaan.

Jos tilanne kiristyi itänaapurissa, presidentti Kekkonen piti lähettää neuvottelemaan neuvostoliittolaisten kanssa. Aikakauden henki kiteytyy osuvasti presidentin kalseaan toteamukseen: ilman hyvää ulkopolitiikkaa ei ole kohta sisäpolitiikkaakaan.

1960-luvulta 1980-luvulle ulkoministerin salkkua pitivät hallussaan etupäässä keskustalaiset. Ahti Karjalaiselle ja nuorelle Paavo Väyryselle kertyi noina vuosikymmeninä tuhansia ministeripäiviä.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen ulkopoliittinen tilanne lientyi ja Suomessa oli helpompi hengittää. 1990- ja 2000-luvuilla ulkoministeriys säilyi tärkeänä tehtävänä, mutta entisenlaista keskusasemaa sillä ei enää ollut. Kaikissa kolmissa 2000-luvulla käydyissä hallitusneuvotteluissa suurin eduskuntapuolue onkin haalinut itselleen elinkeinoministerin salkun ulkoministerin sijasta.

Euroopassa leimuava ulkopoliittinen kriisi on muuttanut asetelmaa myös Suomessa. Voidaan olettaa, että ulkoministeriys korostuu jatkossa hallituksen kolmanneksi tärkeimpänä salkkuna heti pää- ja valtiovarainministerin jälkeen. Ulkoministeriksi näyttäisikin olevan tunkua.

Vähemmän yllättäen juuri keskustan Paavo Väyrynen on ilmoittanut kiinnostuneensa ulkoministerin tehtävästä toden teolla. Väyrysen suunnitelmien toteutumiseen vaikuttaa paljon, valitaanko hänet keskustan puoluevaltuuston puheenjohtajaksi marraskuussa.

Alkuvuodesta voimaan astunut puolueen sääntömuutos takaa puoluevaltuuston puheenjohtajalle automaattisen pääsyn Säätytalolle hallitusneuvotteluihin, jos keskusta osallistuu niihin. Väyrynen ei sieltä helpolla poistu saamatta haluamaansa.

Jos pääministeri Alexander Stubb (kok.) ei onnistu pitämään kokoomusta piikkipaikalla seuraavissa eduskuntavaaleissa, hän saattaisi päätyä joko valtiovarainministeriksi tai ulkoministeriksi, jollei sitten siirry takavasemmalle eurooppalaisiin huipputehtäviin.

Myös kokoomuksella olisi tarjota tehtävään kokenutta kaartia. Ilkka Kanerva on pärjännyt vaativassa tehtävässä johtaessaan ETYJ-järjestöä Ukrainan kriisin rauhansovitteluissa.

Jos SDP onnistuisi vielä rämpimään itsensä hallitukseen ja demarit saisivat ulkoministeriön avaimet, nykyinen ulkoministeri Erkki Tuomioja olisi ehdoton ennakkosuosikki jatkokaudelle.

Tiettävästi myös perussuomalaisten Timo Soini on jo pitkään nähnyt poliittisia päiväunia ulkoministeriön herruudesta. Populistipuoluetta on jo hyvän aikaa trimmattu oppositiossa hallituskelpoiseksi. Terävimpiä kulmia on hiottu, eikä varmasti vähiten Soinin omien urapyrkimysten vuoksi.

Väyrynen, Tuomioja ja Kanerva ovat kaikki poliittisia konkareita, joiden edustama linja on johdonmukainen. Kaikki edustavat hieman eri painotuksin perinteistä ulkopolitiikan linjaa, jossa Suomi rakentaa kansainvälistä sovintoa ja välttää asettautumasta suoraan Venäjän vastapuolelle. Selkeimmin Nato-vastaisia ovat Väyrynen ja Tuomioja.

Stubbin edustama ulkopolitiikan suuntaus taas nojaa vahvaan länsi-integraatioon, myös sotilaallisesti.

Soinin ulkopoliittista linjaa sen sijaan on varsin hankalaa hahmottaa. Mies on ottanut esimerkiksi niinkin merkittävään kysymykseen kuin Suomen Nato-jäsenyyteen kantaa sekä puolesta että vastaan, tilanteesta riippuen.

EU-Suomella on ollut vaikeuksia asemoitua muuttuneessa turvallisuuspoliittisessa tilanteessa. Yhtäältä Suomessa sitoudutaan EU:n pakotelinjaan, mutta toisaalta haetaan kahdenvälistä vuoropuhelua Venäjän kanssa.

Tasavallan presidentti Sauli Niinistö on toimillaan osoittanut, että EU-maanakin Suomi voi olla oma-aloitteinen ja aktiivinen toimija maailmalla. Tuskin kaikkea yhteydenpitoa Helsingin ja Kremlin välillä on tarpeellista, saati järkevää kierrättää jatkossakaan Brysselin kautta.