Keräily on hyvä ja edullinen harrastus

Viehtymys keräilyyn ilmenee usein jo lapsena. Keräilykohteet voivat tosin paljonkin vaihdella iän ja sukupuolen mukaan.

Alakoulussa me tytöt keräsimme vihkoihimme kiiltokuvia, muistovärssyjä ja piirustuksia, pojat ainakin auton ja muiden kulkuneuvojen kuvia.

Yhteinen keräilykohde olivat nimikirjoitukset ja kahvi­paketin kylkiäisenä saadut, ilmaiset Joonas-kortit. Oli jännittävää seurata, millaisen kuvan kauppias kahvin jauhatuksen jälkeen lisäisi paketin suulle ennen sulkemista.

Monet keräilykohteet ovat ilmaisia. Eräs vuosia sitten eläkkeelle siirtynyt virkamies kertoi harrastaneensa lapsena naapuruston poikien kanssa kukon pyrstösulkien keräilyä.

Hänen kotonaan kanat saivat kulkea kesäisin vapaana. Vanhemmat hyväksyivät harrastuksen, joten pojat saivat tehdä vierailuja myös naapurien kanatarhoihin. Harrastukselle käytäntö oli eduksi, sillä naapuri­taloissa oli erinäköisiä kanoja.

Jos vertaan sodanjälkeistä tilannetta nykyaikaan, ero on huima. Nykyään olisi tuskin mahdollista, että lapset kulki­sivat kanatarhalta toiselle eriväristen kukonsulkien perässä.

Edellä mainitsemani henkilön keräilyharrastus sai aikanaan työelämässä uuden kohteen. Työpaikan kertakäyttöiset kahviliinat saivat siirtyä osaksi uutta, henkilökohtaista kokoelmaa! Siitä tulikin melko laaja; onhan erilaisia liinoja lukuisa määrä. Ja mahtuihan vuosikymmeniä kestäneeseen työrupeamaan – sen arkeen ja juhlaan – monta kahvihetkeä!

Mutta on olemassa tilanteita, joiden vuoksi mieluisakin harrastus voi hiipua.

Tove Janssonin muumimaailmaan kuuluva Hemuli oli saanut postimerkkikokoelmansa valmiiksi. Siitä ei puuttunut enää yhtään merkkiä. Alakuloisena hän totesi kokoelmastaan, että se ei ole enää harrastus, vaan siitä on tullut omaisuutta.