Ei saa lyödä

Perheensä surmanneilla ja ohikulkijoita ampuneilla tuntuu julkisuudessa riittävän ymmärtäjiä. Kaupunginjohtajat, poliitikot, kirkon edustajat ja toimittajat etsivät kilvan syitä siihen, mikä ajoi tekijän epätoivoiseen tekoon.

Poissaolollaan loistavat ne, jotka sanovat: ketään ei saa missään oloissa vahingoittaa eikä se koskaan ole hyväksyttävää.

Väkivaltainen teko pitää ensiksi tuomita. Vasta sitten on syiden etsimisen ja mahdollisen ymmärtämisen aika. Pitää sanoa suoraan ja selkeästi: väkivaltaan turvautunut on raukka, ei sankari.

Halu ymmärtää tekijöitä on inhimillistä, mutta sitä ympäröi kummallinen marttyyriyden kehä. Puheissa ja otsikoissa toistuvat sanat umpikuja, ajautui, syrjäytyi. Aivan kuin epätoivoinen tilanne jotenkin oikeuttaisi epätoivoisen ratkaisun.

Ihmisenä olemiseen kuuluu valinnan vapaus, joka tuo mukanaan vastuun. Erityisen raskas tämä vastuu on, kun ihminen varttuu aikuiseksi. Jokaisella valinnalla, teolla, on seuraus. Se pitää ymmärtää ja hyväksyä.

Olosuhteita ja muita ihmisiä ei voi loputtomiin syyttää siitä, että on itse tehnyt vääriä valintoja.

Se, että asekaapin avain oli helposti saatavilla, ei ole mikään syy kiivetä kerrostalon katolle ja ampua ohikulkijoita.

Jo aivan pienille lapsille jaksetaan toistaa: ei saa lyödä.

Mihin tämä oppi katoaa aikuisten maailmasta?

Onko pinnan alla se hiljainen ajatus, ettei se ole mies eikä mikään joka ei välillä anna ja saa turpaansa?

Perheväkivalta varjostaa Suomessa hyvin monen elämää. Se on vaiettu ja häpeän leimaama asia. Mutta häpeä ei useimmiten koske tekijää vaan uhreja.

Jos väkivallan tekijä sattuu tekohetkellä olemaan humalassa, teko jotenkin kummallisella tavalla tuntuu entisestään lievenevän. ”Sitä nyt sattuu kännissä

kaikenlaista.”

Eikö sen pitäisi olla niin, että jos humalassa ei pysty itseään hillitsemään, niin silloin ei juo ollenkaan?

Loputtomasta ymmärtämisen suosta kumpuaa syyllisyyden taakka. Se koskettaa erityisesti surmaajan läheisiä, mutta myös ympäröivää yhteisöä ja lopulta meitä kaikkia.

Erään päivälehden kolumnisti kirjoitti Hyvinkään tapauksen jälkeen, että

ampujalla olisi pitänyt olla edes yksi ystävä, joka olisi nähnyt mitä on tulossa ja estänyt teon.

Sanoillaan kolumnisti asetti uuden taakan ampujan läheisten kannettavaksi. He ovat kuin osasyyllisiä tekoon, koska eivät nähneet hiljaisia signaaleja, kuten on tullut tavaksi kutsua.

Tyhjän puhumisen sijaan meistä jokainen voi vaatia tekoja ja olla mukana vaikuttamassa niiden toteutumiseen.

Mielenterveyspalvelut ja koulujen oppilashuolto kuntoon, riittävästi kouluterveydenhoitajia, kuraattoreita ja erityisopettajia. Päiväkotien ja koulujen ryhmäkoko pienemmäksi. Työelämä joustavaksi, jotta vanhemmilla on aikaa olla lastensa kanssa.

Me emme voi olla läheistemme vartijoita. Se ei sulje pois välittämistä, lähimmäisen rakkautta ja toisen ihmisarvon kunnioittamista.

Kenen tahansa mieli voi särkyä eikä sitä pysty estämään satapäinen ystävien joukko eikä mikään rakastava perhe.

Väkivaltainen teko pitää tuomita. Sen tekijälle voi antaa anteeksi.