JUOKSE POROSEIN
Poro lähtee häkistä ja ajaja tarttuu ohjausnaruun (punainen) ja vetonaruun.
Maalisuoralla mennään kuuttakymppiä, joten kilpaporolla on oltava hyvä pää, nopeat kintut ja voitontahtoa. Porokuski Seija Matero tuntee poron vinkeet.
Porolle kyytiä
Kevät ei tule ilman kisoja
Sirorakenteinen, 155,5-senttinen Seija Matero odottelee lyhyet pujottelusukset jalassaan ja kypärä päässään vuoroaan lähtökopin vieressä.
Poromiehet ovat valjastaneet ajokin taaempana ja patistelevat sitä karsinaan. Matero tarttuu punaiseen ajonaruun ja vetonaruun, luukku aukeaa ja valjakko säntää kilometrin kierrokselle, johon kuluu aikaa noin puolitoista minuuttia. Näin treenataan porokisoihin.
Porokilpailuja, joita voi lähinnä verrata raveihin pikkueroista huolimatta, järjestetään kevättalvisin pohjoisimmasta Lapista Oulun seudulle ja Kuusamoon poronhoitoalueen etelärajalle saakka. Suurimmat kilpailut kestävät kolmekin päivää ja niihin osallistuu jopa 300 poroa. Yleisölle järjestetään oheisohjelmaa makkaranpaistosta suopunginheittoon ja päälle vielä poni-, poro- ja moottorikelkka-ajeluja, iltatansseja unohtamatta.
Kuten raveissa, myös porokisoissa kilpailevat ensisijassa porot, mutta menestyneimpiä ajajia arvostetaan poropiireissä yhtä paljon kuin tunnetuimpia raviohjastajia. Vuonna 1971 syntynyt Seija Matero on yksi heistä. Hän ajoi ensimmäisen kerran tosissaan kilpaa 21 vuotta sitten.
Kilpailut ammattilaistuneet
Matero on kotoisin Itä-Lapista, Savukoskelta pienestä Värriön kylästä, ja sanoo olevansa mettälappalaista sukujuurta. ”Meillä kotona oli aina vähän poroja. Kilpa-ajoista kiinnostuin veljeni kautta, sillä hän ajoi kisoista innostuneen naapurimme poroilla. Kun veli kasvoi liian suureksi ja mie säilyin nykyisissä mitoissani, niin minusta tulikin sitten tällainen puoliammattilainen kuski”, hän kertoo.
Nykyään Matero työskentelee Rovaniemen Setlementin ylläpitämän monikulttuurikeskuksen MoniNetin esimiehenä maahanmuuttajien parissa.
Ennen nykyistä työtään hän opiskellut muun muassa eräoppaaksi Inarissa, käynyt Tampereen urheiluopiston ja hankkinut vapaa-ajanohjaajan ammatin Torniossa. Työn ohessa hän on vielä kouluttautunut yhteisöpedagogiksi.
”Tampereelta älysin kuitenkin kääntyä takaisin pohjoiseen jo 1990-luvun alussa ja Rovaniemellä olen asunut vuodesta 1997. Porokisat ovat minulla niin syvällä sielun syövereissä, ettei minulle tule kevättä, ellen pääse kisoihin mukaan. Porot kutsuvat minua kevätauringon noustessa ensimmäistä kertaa.”
Paitsi ohjastaja, liikunnallinen Matero on myös valioluokan sulkapalloilija, jonka valtakunnallinen ranking pyöri kymmenen korvilla huippuvuosina.
”Sulkapalloa harrastan edelleen säännöllisen epäsäännöllisesti. Pahin este täällä Rovaniemellä on samantasoisten naisvastustajien puute, joten joudun harjoittelemaan miesten kanssa. Pysyäkseen rankingissa riittävän korkealla pitäisi reissata kisaamassa jatkuvasti etelässä, ja hotelleissa asumiseen ja asemilla venymiseen mie kyllästyin totaalisesti.”
Veteraanien maailmanmestaruuskisoihin yli 35-vuotiaiden sarjassa Espanjassa Matero osallistui viime syksynä, mutta tie katkesi ensimmäiseen otteluun. ”Vastassa oli saksalainen pelaaja, jolle hävisin erin 2–1, ja vasta jatkopallojen jälkeen. Se jäi kismittämään, sillä ei maailman kärki tavoittamattomissa näytä olevan tälläkään treenimäärällä. Ehkäpä yritän vielä”, hän suunnittelee.
Viisi vuotta on paljon
Materon rakkain harrastus on kuitenkin porot. Rovaniemelle muuttamisestaan huolimatta hän ei koe itseään kaupunkilaiseksi. Siksi porokilpailut ovat luonteva tapa urheilusta ikänsä kiinnostuneelle naiselle elävöittää lapsuuden muistoja.
Hänen ajajauransa aikana kisat ovat muuttuneet paljon. ”Pari vuosikymmentä sitten touhu oli verkkaisempaa. Takavuosina ajettiin yksitellen vain aikaa kahden kilometrin radalla. Kisoihin lähdettiin, kun aamu valkeni ja ne lopetettiin, kun tuli pimeä. Kilpailuja kiersi vain kaikkein vannoutunein poroväki.”
Nyt kilpailutouhu on puoliammattilaista. Materon mukaan yleisölle tarjotaan enemmän jännitettävää, kun kilometrin radalle porhaltaa samalla kertaa kuusi kisaparia. Yhteislähdöt edellyttävätkin sekä porojen että kuskien huolellista valmistautumista.
”Poro-ohjastajan kausi suksilla kestää korkeintaan neljä kuukautta eli sen ajan kun on lunta. Tärkein ominaisuus on kokemus ja kyky lukea poron luonnetta. Jokaisella porolla on omat vinkeensä. Pitää oppia, miten poro käyttäytyy startissa, alkukiihdytyksessä, ensimmäisessä mutkassa, takasuoralla ja loppusuoralla.”
Haastattelua tehtäessä Seija Matero ja poronomistajat harjoittivat aamuhämäristä iltapäivään kymmenkuntaa kilpaporoa, joista kukin kiersi harjoitusradan yhden kerran, siis reilun minuutin.
Kierroksen jälkeen jokainen poro näyttää maallikon silmin ylivirittyneeltä, ja kestää kymmenkunta minuuttia ennenkuin eläin rauhoittuu edes päällisin puolin. Myös kuski läähättää kuin olisi juossut itsekin.
”Hyvää fysiikkaa tämä vaatii, mutta niin vaatii sulkapallokin, joten harrastukseni tukevat toisiaan. Sulkapallo kehittää lisäksi ketteryyttä ja reagointikykyä, joita molempia tarvitaan poron ohjaksissa.”
Kuninkuus paras saavutus
Kilpaporojen perusvalmennuksesta vastaavat poronomistajat. Pitkän linjan poromies, itsekin kilpaillut Erkki Orre sanoo, että yhtä kunnon kilpaporoa varten täytyy testata suunnilleen viisikymmentä.
Menestyvän kilpaporon täytyy olla sopivan kokoinen, ei liian suuri eikä pieni. Heti alkuun katsotaan myös, että eläimellä on vankat jalat. Kun poro läpäisee tämän syynin, niin eläimen luonne paljastuu juoksuharjoituksissa. Kilpailuissa ajetaan vain hirvailla ja härillä, vaatimia ei käytetä kilpaporoina.
”Osalla poroista ei ole lainkaan voitontahtoa, vaan ne tykkäävät juosta kilpailussa ryhmän keskellä. Silti ne saattavat olla niin nopeita, että juoksevat yksittäisajossa huippuaikoja. Nykymuotoisessa kilpailussa sellaisella porolla ei pärjää, vaan täytyy löytää voitontahtoinen eläin, jolla on sitä kuuluisaa tappajan luonnetta”, Orre tilittää.
Poronomistaja voi olla tyytyväinen, jos kilpaporon ura kestää viisi vuotta. Jotkut häipyvät kuvioista yhden kauden jälkeen, mutta saattaapa joku kilpailla kymmenvuotiaaksikin. Kesän ja syksyn kilpaporot viettävät metsässä muun porokarjan joukossa, joten ura voi katketa vaikkapa porokolarissa.
Joka syksy otetaan testiin uusia poroja. Alkukarsinnan jälkeen niitä ruokitaan hyvin, jotta kunto nousee rykimäkauden jälkeen. Kun lumi sataa maahan, poroja totutetaan kiertämään kilparataa moottorikelkan ja kuskin kanssa. Jo valmiit kilpaporot muistavat kisakäytöksen muutaman harjoituskerran jälkeen, mutta ensikertalaisten kanssa töitä pitää tehdä enemmän.
Poronomistajat muodostavat keskenään talleja, joiden poroja ajavat vakiokuljettajat. Yhteensä kuskeja on noin 35. Kaikki cup-kisat ajavia kuskeja on 15–20, joista naisia 3–5. Naisten sarjaa ei ole erikseen kuten ei raveissakaan.
Nuorena porokisat aloittaneen Materon paras saavutus ohjaksissa on vuodelta 1991, jolloin hän voitti parikymppisenä porokuninkuuden. Kakkos- ja kolmossijoja on tippunut useita. Porocupissa hän on myös yltänyt palkintopallille. Hän on lisäksi ainut naiskuski, joka on ohjastanut nykymuotoisten kisojen aikana ykköspallille kuninkuusajoissa.
”Vaikka minua voi sanoa puoliammattilaiseksi, niin tämä on silti poroihin jo lapsena hurahtaneen harrastus. Olen menestynyt niin hyvin, että kulut tietysti maksetaan, mutta ei juuri muuta.”
Säännöt vaativat, että kuljettajan ja varusteiden täytyy painaa yhteensä vähintään 60 kiloa. Tästä johtuu, että toiset kuljettajat ajavat murtomaasuksilla, toiset pujottelusuksilla. Matero kuuluu jälkimmäiseen porukkaan, mutta carving-tyyppisten muotoiltujen suksien yleistyminen on tuonut hänelle välinepulan.
”Tiimalasisukset eivät sovellu lainkaan suoraan ajoon, ja niinpä me slalomsuksien käyttäjät kiertelemme kaikki kirpparitkin löytääksemme 150–160-senttisiä nuorten suksia allemme. Pidemmät syöksysukset eivät käy, koska ne ovat liian pitkät yhteislähdön tiimellykseen. Soittelin kerran Kirvesniemen Harrillekin, mutta eipä tunnu Karhukaan olevan kiinnostunut tekemään sopivia suksia”, Matero naureskelee.
Kilpailuissa kypärän ja kaulasuojuksen käyttö on pakollista, ja kilpakuskit käyttävät myös vartalonmyötäisiä ajohaalareita. Kisapaikalla huippukuskit ovat niin suuria tähtiä, että heille tuodaan alle valmiiksi voidellut sukset, joiden pohjiin vedetään samoja huippuluokan liukasteita kuin mäkisuksiin.
Ajouraansa Matero aikoo jatkaa vielä vuosia. Viime syksynä hän hankki schapendoes-rotuisen koiran, joka on taustaltaan hollantilainen lammaspaimen. Vauhtinainen on jo raivannut aikaa agility-kilpailuihin porokisa- ja sulkapallokalenteristaan.
Porocup alkaa 13.2.
Artikkelin aiheet- Osaston luetuimmat
