Itkun iäkäs kulttuuri

Itkuvirret tunnetaan kaikissa maanosissa. Niitä pidetään arkaaisena musiikkina ja runoutena. Rituaalinen itkentä on ollut ympäri maailman tyypillisesti naisten perinnettä. Itkuvirsien avulla on purettu yksilöllistä ja yhteisöllistä surua ja samalla säädelty tunteiden ilmaisutapaa.

Euroopassa pisimpään elinvoimaisena se on säilynyt itäisessä kulttuuripiirissä. Itkuvirsiä on laulettu historiallisessa Karjalassa ja sen lähitienoilla pääasiassa ortodoksisen väestön keskuudessa karjalaksi. Raja-Karjalassa 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa itkijöitä oli vielä joka kylässä. Kuitenkin ennen sotia itkuperinne oli jo väistymässä.

Karjalaiset itkuvirret ovat tunteiden kieltä. Niitä laulettiin elämän erilaisissa siirtymätilanteissa, kuten kuoleman, häiden tai sotaväkeen lähdön yhteydessä. Lisäksi itkuja on voitu tehdä elämän arkisista asioista, myönteisistä ja kielteisistä.

Tyypillistä karjalaiselle itkukielelle on alkusointu, kerto ja rikas kielikuvien käyttö. Sitä on kuvattu hankalaselkoiseksi salakieleksi, joka on ollut vaikeaa karjalankielisille itselleenkin. Syynä tähän lienee alun perin ollut, että arkaluontaisista asioista ei saanut puhua suoraan.