Filmitaivaan kiintotähdet

Hauska-Ponsille filmiura on loppujen lopuksi vain sivutyö. Vetohevosena se on omimmillaan. 

Kameralle poseeraaminen on näillä kavereilla verissä, Pekka Termala kertoo. 

Pekka Termala ja Aatu esittelevät sotaelokuvissa ja -dokumenteissa käytettyä ratsukon lumipukua. 

Virpi Laine huoltaa Hauska-Ponsin karvat järjestykseen ennen lehtikuvausta. 

S.A. Aatu saa ylleen lumipuvun. Avustajina Pekka Termala ja Virpi Laine. 

Nyt jännittää, sillä tapaan kohta kaksi ihan oikeaa filmitähteä. Mahtavatko he olla kovinkin hankalia, vaativatko erityiskohtelua, diivailevatko peräti? Kieltääkö manageri yksityiselämää sivuavat kysymykset? Sekin vähän hirvittää, että olen kokonaan tulkin varassa, sillä meillä ei ole yhteistä kieltä.

Ensimmäinen tähdistä astelee sisään. Raamikas herra, yli 400 kiloa lihaksikasta kroppaa hyvämuotoisten säärten kannattelemana. Charmikkaasti harmaantunut naama, hiuksisto paksu ja tuuhea, silmät tummat ja upottavat. Varsinainen silmänilo tuo Aatu, ihan heikottaa!

Mutta minua tähti ei edes huomaa. Hän kävelee levottomasti kehää, kopistelee lattiaa ja tähyilee ulos. ”Ei rauhoitu ennen kuin kaverikin tulee”, tulkkaa tähden avustaja.

Kaveria vain ei kuulu. Ponsi näyttää tänään olevan diivailupäällä – ei lotkauta korvaa avustajajoukon maanittelulle, ei päästä lähelleen. Sisälle tulo ja haastattelun antaminen ei kerta kaikkiaan huvita.

Lopulta Ponsi antaa periksi ja suostuu sisälle talutettavaksi. Virpi Laine hoitelee vielä hetken hair stylistin hommia, jotta herrojen karvasto saadaan ojennukseen. Sitten kaksikko on valmis ja ryhmittyy kuvausta varten ”managerinsa” Pekka Termalan vierelle.

Ja sieltähän se filmitähtien ammattitaito ponkaisee näkyviin! Oikuttelusta ei enää ole tietoakaan. Hevosten ryhti nousee, päät kohoavat, korvat ojentuvat ja silmiin syttyy kiinnostunut loiste. Huomaa, että sitä on totuttu olemaan kameran edessä.

Tästä lähtien kaikki sujuukin kuin leikki. Puetaan päälle roolivaatteita, poseerataan paikallaan ja liikkeessä, henkilökunnan kanssa ja ilman. Kunnes kuvaaja poistuu paikalta hetkeksi: silloin Ponsi kyllästyy, räpeltää itsensä irti, jättää riimun roikkumaan puomiin ja lähtee pihalle etsiskelemään suuhunpantavaa.

S.A. Aatu ja Hauska-Ponsi ovat Niinisalon Ratsastajien hevosia ja pitkän linjan filmitähtiä. Viimeksi heitä on saatu ihailla Hiljaisuus- ja Herra Heinämäki -elokuvissa, seuraavaksi he astuvat valkokankaalle Härmässä.

Ponsin tähänastiseen uraan mahtuu 14 elokuvaa, kolme tv-sarjaa ja viisi sotadokumenttia, Pekka Termala kertoo. Aatun ansioluettelo on lähes yhtä pitkä. Näiden kahden lisäksi moni muukin seuran hevosista on vilahdellut elokuvissa tai dokumenteissa.

Termala on huoltanut ja ohjannut hevosia kaikissa kuvauksissa. Samalla hän on itsekin tallentunut moneen kohtaukseen, milloin venäläisenä kenraalina, milloin renkipoikana.

Aatun nimen etuliite tulee Suomen armeija -sanoista. Sinne juontaa juurensa myös Niinisalon Ratsastajien historia, samoin ”manageri” Termalan työura.

Tampereelta kotoisin oleva, nyt 72-vuotias Termala suoritti varusmiespalveluksensa Niinisalon varuskunnan mittauspatteristossa. Hevosista hän kiinnostui oikeastaan vasta tullessaan varusmiesajan jälkeen samaan paikkaan kesävänrikiksi. ”Silloin saatiin kokeilla ratsastusta – tosin hyvä kun saatiin hevoset edes tallin pihasta pois, taitoa kun ei ollut.”

Kadettikoulussa ratsastus kuului koulutukseen, ja innostuneimmat saivat nimikkohevoset ja ylimääräistä valmennusta. Niinisaloon palaavalle Termalalle oli sielläkin varattu nimikkohevonen, mutta se sairastui ja jouduttiin lopettamaan.

Hevosista mies ei kuitenkaan enää päässyt, ne seurasivat mukana työssä ja vapaalla. ”Voin ylpeillä sillä, että olin Suomen kenttätykistön viimeinen hevospatterin päällikkö.” Lisäksi hän toimi aktiivisesti Niinisalon ratsastajissa, puheenjohtajanakin vuosia.

Kun armeijan tykistö aikanaan motorisoitiin, hevosille ei enää riittänyt töitä. Vanhoja perinteitä piti yllä enää Niinisalon ratsastajien hevosvetoisen tykistön perinnejaos. Pääesikunta arvosti jaosta, ja kun armeija sitten luopui hevosista, seura sai ostaa tusinan suomenhevosia perinnetoiminnan jatkamiseksi.

Perinnejaos esittää edelleen asemaanajonäytöksiä, joissa neljän hevosen valjakko vetää vuodelta 1902 peräisin olevan 76 millimetrin kanuunan laukaisupaikalle. Kärkihevosina ovat yleensä Aatu ja Ponsi. Hevoset siirtyvät 30–40 metrin päähän, kanuuna laukaistaan ja lopuksi hevoset vetävät kaluston vauhdikkaasti pois.

Tykistöhevoset eivät siis ole paukkuarkoja, eivät moksiskaan ryskeestä ja rytinästä. Ehkä juuri siksi elokuvantekijät keksivät jo kauan sitten pyytää avustajahevosia armeijalta. Ja nyt niitä kysytään tykkihevosperinteen jatkajilta, Niinisalon ratsastajilta.

Termalan mukaan suomenhevonen on oivallinen filmitähti. Se on monitaitoinen ja sopeutuva, varma ja luotettava. ”Sen kanssa on helppo toimia, vaikka ei hevosia tuntisikaan. Kun vain lähestyy arkailematta, suomenhevonen on heti ystävä.”

Tutustumiselle varataan aikaa. Esimerkiksi Härmä-elokuvaa tehtäessä Termalaa pyydettiin viemään hevoset pariksi päiväksi jo harjoituksiin. Näyttelijät saivat rauhassa ottaa tuntumaa eläimiin ja ajamiseen.

”Esimerkiksi Leppilammen Mikko oli tosi nopea ja rohkea oppimaan.”

Vasta-alkajan ei ole ihan helppo mieltää, miten ison kääntymäsäteen hevonen ja rattaat vaativat. Tai ettei hevosta käännetä vain ohjasta vetämällä. ”Vastakkaisella ohjalla pitää tukea, muuten kääntyy vain pää eikä hevonen.”

Luulisi, että sotaelokuvissa usein kuultu kova pauke saisi hevoset pois tolaltaan. Termalan mukaan näin ei ole. ”Tykistönäytöksessä Aatu ravistelee hiukan päätään jo ennen kuin ampu tulee, mutta itse paukku ei saa sitä hermostumaan.”

”Lupaus-elokuvassa nämä esittivät palavassa tallissa olevia hevosia. Kun ne eivät näyttäneet yhtään pelokkailta, avustaja alkoi hakata lautoja yhteen. Me pelästyimme enemmän kuin hevoset.”

Toisissa kuvauksissa Aatun piti johtaa lauma pois palavasta tallista. ”Päästin sen irti ja ajoin ulos. Kynnyksellä oli heiniä, ja sepä jäi rauhassa syömään niitä. Taakse syntyi kova ruuhka.”

Vaikka hevosnäyttelijä sietää pamahdukset ja tulipalot, yllättävät asiat, kuten vaikka tuulessa lepattava muovipussi, voivat saada sen säikähtämään. Erityisen paha asia on sihinä. ”Kun pimeästä kuuluu suksien suihke, se saa hevosen varuilleen. Olisiko muistuma siitä kaukaisesta ajasta, kun hevonen oli vielä koiran kokoinen ja käärme oli sille todellinen vihollinen”, Termala pohtii.

Myös jotkut hajut ovat pelottavia. ”Hovimäen kuvauksissa oli härkiä, ja ne haisivat hevosten mielestä kauhistuttavalta. Niiden ohi mentiin tuhisten ja pärskien.”

Hevonen on vahvasti laumaeläin, ja sitä voidaan käyttää elokuvan teossa hyväksi. ”Jos haluaa hevosen juoksevan kovaa, viedään sen kaverit kauemmas ja päästetään se juoksemaan niiden luo. Hirnumaan se saadaan, kun viedään kaveri pois näkyvistä.”

Termala ei muista ohjaajien koskaan pyytäneen mahdottomia asioita. ”Kaikki pyritään tekemään toiveiden mukaan.”

Yksi kovimmista jutuista oli, kun Hovimäki-sarjassa mies ratsastaa avantoon. Kohtausta varten sahattiin järven jäähän 10 kertaa 10 metrin avanto, jonka annettiin jäätyä ohuelti, niin että sen päälle saatiin heitettyä lunta. Hevonen ei siis tiennyt, mihin oli joutumassa.

Sijaisnäyttelijä pukeutui märkäpukuun ja lähti ratsastamaan kohti avantoa. ”Siinä oli vieressä iso joukko ihmisiä jännittämässä, miten käy, ja valmiina auttamaan hevosta ylös. Minullekin oli yllätys, että hevonen meni kokonaan uppeluksiin. Se kuitenkin nousi nopeasti, pääsi äkkisyvän reunalta matalan puolelle, sai jalkansa pohjaan ja kiipesi jäälle.”

Seuraavana päivänä saman hevosen piti vetää rekeä järvellä. ”Mietin, mahtaako se suostua jäälle enää ollenkaan, mutta ei se ollut millänsäkään”, Termala kertoo.

Mahtaisiko tämäkään onnistua miltään muulta kuin suomenhevoselta, sisun ja luotettavuuden perikuvalta?

Härmä-elokuvan ensi-ilta 17.2.