Onneksi on kyttääjät

Mielipide

8.6.202002:00

Kolumni

Hanna Lensu

Voi mikä otollinen kyttäyskevät meillä onkaan ollut. Kun elämäämme tulvahti liuta uusia sääntöjä – toisten mielestä määräyksiä, toisten mielissä suosituksia – moni alkoi kiinnittää aivan uudella tavalla huomiota kanssaihmisten arkiseen toimintaan.

"Tuokin meni kauppaan tähän aikaan. Varmasti on yli 70-vuotias. Ja vielä ilman suojakäsineitä!"

"Monena päivänä tuonne on mennyt lapsia ja nyt niitä on trampoliinilla vaikka kuinka monta."

Onneksi meille ei sentään ole tullut yleistä suositusta maskit naamalla kulkemisesta. Mikä pahastuksen vyöry siitä olisikaan koitunut, kun jo kaukaa olisi voinut nähdä, että tuolta niitä nyt tulee. Piittaamattomia, jotka eivät ole vaivautuneet suojaamaan pärskeitään ja levittelevät viruksiaan vastuuntunnottomasti viattomiin ohikulkijoihin.

Kyttääminen on yksi tapa pönkittää turvallisuudentunnetta, kun epävarmuus ja riskit jäytävät sisintä.

Oman elämänsä sheriffit voivat toisinaan olla ärsyttäviä – no, sietämättömiä – mutta oikeastaan he vain huolehtivat kaikista meistä. Kylän kyttääjä pitää järjestystä yllä pelkällä olemassaolollaan. Jo pelkkä tieto siitä, että tunnetusti valveutunut kansalainen on lähimailla ja hälyttää varmasti ratsuväen epäilyttävässä tilanteessa paikalle, ennaltaehkäisee jonkin verran tyhmyyksiä.

Olen erityisen iloinen siitä, että meillä suomalaisilla kyttäämisen ja moralisoinnin kulttuuri elää ja voi hyvin jokamiehenoikeuksiin ja luonnossa liikkumiseen liittyvissä asioissa.

Muistatteko, kun mediassa kerrottiin muutamia vuosia sitten saksalaisnaisesta, joka aikoi asua kesän laavussa ja pitää itsensä hengissä luonnon antimilla? Kokeilu jäi lyhyeksi, mutta sen sijaan vierailijan omalaatuisista metodeista – itikoiden, kovakuoriaisten ja sammakonkudun syömisestä – syntyi valtava kohu ja paheksunta sosiaalisessa mediassa. Kuten tavallista, kuohunta johtui pääasiassa siitä, ettei alkuperäisestä uutisesta käynyt ilmi naisen asuneen yksityismaalla maanomistajan luvalla ja hankkineen muun muassa polttopuunsa aivan luvallisesti.

Lukuisten kommentoijien mielestä touhu oli pöyristyttävää. Näissä asioissa meillä on tiukka käyttäytymiskoodi, jota ei sovi rikkoa. Jos retkeilijä haluaa saada paljon kielteistä julkisuutta, pomminvarma tapa on tänäkin keväänä ollut nuotiokuvan julkaiseminen sosiaalisessa mediassa metsäpalovaroituksen aikana.

Monessa muussa asiassa pipoa voisi välillä höllentää, mutta tulenteossa nipotus on ehdottomasti paikallaan. Sateettomat sääjaksot niistävät maaston niin rutikuivaksi, ettei tottumaton retkeilijä tule edes käsittäneeksi, kuinka helposti tuli karkaa.

Ja kuinka kohtalokkaasti. Viime syksynä kävin viime vuosien pahimman metsäpaloalueen hiilloksella Varsinais-Suomen Pyhärannassa. Näky oli lohduton. Evakuoidut kyläläiset olivat joutuneet lähtemään taloistaan, kun liekit alkoivat hipoa asutusta eikä kukaan tiennyt, kuinka pahaksi roihu tuulen yltyessä äityisi. Onko pian enää kotia, mihin palata?

Siinä rytäkässä tukit tuhoutuivat ja talot sentään säästyivät. Vastaavien tapahtumien ehkäisemiseksi jokainen valpas silmäpari ja kärkäs kielenkanta on kullanarvoinen. Jatketaan mielihyvin kyttäyslinjalla vielä kesäkin.