Vapaaehtoinen pakko

Laiton. Uhkaava. Hätäinen. Puolitiehen mietitty. Piiloteltu pakko.

Tällainen on kuntauudistus, jos kunnilta ja tutkijoilta kysyy. On kysytty, kirjoitettu ja kommentoitu, mutta kritiikki valuu hallituksen harteilta kuin rahat Himasen taskuun.

Arvostelijoiden mukaan hallituksen pitäisi nyt panna jäitä hattuun ja ottaa aikalisä. Kuntaremontissa on kysymys yhdestä Suomen historian suurimmista hallintoremonteista, ja jos sen tekee kiireessä ja vain siksi, että hallitusohjelmassa niin lukee, voi sattua pahoja virheitä.

Kun päähallituspuolueet kokoomus ja SDP vakuuttelivat, ettei kuntia pakoteta liitoksiin, moni näki ketunhännän vilkkuvan kainalossa. Kuntia kuunneltiin, muttei kuultu. Ne epäilivät ensimmäisenkin kierroksen olevan vain korvanlumetta.

Niinpä ne toivoivat toista kierrosta, jotta saisivat aivan alkutekijöissään olleeseen sosiaali- ja terveysuudistukseen jonkinlaisen otteen. Toinen kierros ei ollut yhtään helpompi, sillä sote-läjä levisi vuoden aikana kaikkiin suuntiin. Hallitus ei ole saanut kaavittua sitä kokoon vieläkään.

Kunnat laitettiin lausumaan siis laput silmillä. Moni niistä odottikin kuin viimeisenä toivonaan oman etujärjestönsä – Kuntaliiton – viimeviikkoista lausuntoa, mutta: lausunnossa ei jyrähdetty, ei ripitetty hallitusta eikä uhiteltu kuntien yhteislakolla tai EY-tuomioistuimella.

Liiton hallitus tyytyi lausumaan, että kuntarakenneuudistuksen on tärkeää edetä, että aikataulujen on oltava realistisia, mutta uudistusta ei ole tarvetta viivytellä ja että kunnilla tulee olla käsitys sote-vaatimuksista ennen selvitysmenettelyä.

Hampaattomuuden syyksi on epäilty sitä, että hallituksen puheenjohtajana istuu Jyväskylän kokoomuslainen kaupunginjohtaja Markku Andersson ja ensimmäisenä varapuheenjohtajana helsinkiläinen kansanedustaja Rakel Hiltunen (sd.).

Kummankin kotikaupunki katsoi lausunnossaan, että hallitus voisi laajentaa toimivaltaansa, jos kuntaliitokset olisivat alueen etu mutta niitä ei tunnu syntyvän. Se tarkoittaa hallitukselle lupaa tehdä pakkoliitoksia. Samaa viestiä tuli muistakin suurista kaupungeista.

Joku voi miettiä, kuinka lempeä ilmapiiri kuntaministerin kotona vallitseekaan, kun hän Jyväskylän valtuutettuna ajaa ympäristökuntien hotkaisua ja yhden niistä, Hankasalmen, kunnanjohtajana istuu oma mies.

Isojen esimerkkinä on Helsinki, joka sai jo valtiovallan päätöksellä osan Sipoota ja haluaa nyt loput. Omaakin rakentamatonta rantaa olisi. Katsokaa itse, jos ajatte metrolla pari kilometriä keskustasta itään.

Metropoliselvittäjien etupiirijaossa kaikki suuret kaupungit – Helsinki, Espoo ja Vantaa – tehtiin tyytyväisiksi piirtämällä niiden osaksi vauraita ja/tai pientalovaltaisia kehyskuntia. Keskuskaupunkien on vaikeaa keksiä syitä, joilla vastustaa näitä liitoksia.

Alunperin tavoitteena oli yhtenäinen ja tehokas metropolikaupunki. Sitä ei tällä jaolla synny, jos Helsinki, Espoo ja Vantaa eivät yhdisty keskenään. Mutta se on kai nyt sivuseikka. Tärkeämpää on hallituksen toimeliaisuus.

Hyvä hallitus, kunnat lähtevät uudistukseen mielellään mukaan, jos niistä jokaiselle löytyy ja kerrotaan yksikin hyvä syy siihen. Nyt tässä maassa on hyvin hoidettuja kuntia, jotka pelkästään menettävät.

Professori Kaarlo Tuori näkee (MT 11.3.) koko sotkussa hätäilyä, huonoa lainvalmistelua ja pakkopullan makua. Hallitus keksi käsitteen ”vahva peruskunta”, kehitti sille määritelmän ja pakottaa nyt kunnat täyttämään kriteeristön. Kunnista on epäreilua, että valtio veti niille pikitiet ja junaradat, mutta rankaisee nyt työmatkasukkuloinnista.

Pakkotielle vienee myös valtionosuusjärjestelmän uudistus, josta siitäkään ei kunnilla ole tietoa.

Vapaaehtoisuus näyttää siis yhä enemmän pakolta. Se tietää tuleviin kuntasuhteisiin enemmän kyräilyä, katkeruutta, pelkoa ja uhittelua kuin hyvää yhteistyötä.

Kuntarajoja kaadetaan, mutta löytyykö raja-alueilla hiertäneisiin ongelmiin sopu tätä tietä? Tuskin. Kunnissa kysellään nyt, kannattaisiko viime hetkellä toteuttaa rautaa rajalle -rakennushankkeet ja tuhlata säästöt, ettei ainakaan naapuri kuittaa niillä velkojaan.