Koirien kelkassa

Lumi pöllyää ja turistit nauttivat, kun huskyvaljakko kiitää lumisessa metsässä. Tänä vuonna lunta on tullut Syötteellä useasti ja paljon. 

”Kukaan ei enää hyväksy koirien kovaa kohtelua. Asiakkaat äänestävät hyvin äkkiä jaloillaan.” 

Häkkiä pitkin kiipeävä Susi on komea koira. Sen veli muutti malliksi Ouluun, ja on esiintynyt muun muassa mainoksissa. 

Johanna Määttä kertoo, että hän kiittää aina ajon jälkeen asiakkaita siitä, että nämä ovat antaneet koirille mahdollisuuden juosta: siihen koirat on jalostettu ja siitä ne nauttivat. 

Ruoka-aika saa koiriin vipinää. Janne Määttä kauhoo muonaa kuppeihin. 

< Cornelia Firth Nordland Touristicista ja Alexander Huber Enviasta järjestivät 80 saksalaisen yritysmatkailijan matkan Suomeen ja Syötteelle. Kohdemaan ratkaisi lopulta se, että Suomessa retket järjestyvät luotettavasti suurellekin seurueelle. 

> Maximillian Rijke kyyköttää maassa ja halaa Heetä. Hän haaveilee omasta koirasta. 

< Asiakkaita opastetaan valjakkoajoon. Kaikille lainataan varusteet talon puolesta. 

Valjastetut koirat odottavat kyyditettäviään. Kun lähdön hetki lähenee, alkaa yltyvä haukku. 

Aitauksessa syöksähtelee leikin tiimellyksessä neljä koiranpentua. Jatuli on hopeanharmaa, ja Jukolla toinen silmä on ruskea ja toinen jäänsininen. Kuulas sininen aamu lupaa kaunista ajopäivää, mutta tänään Syötteen Eräpalveluiden siperianhuskytilalla on vapaapäivä.

Se on luksusta, sillä joulukuussa tilalla oli 37 päivän aikana vain kaksi ajotonta päivää. Päivässä ajoja oli välillä jopa kuusi. Lähes kaikki matkailijat ovat ulkomailta: Hollannista, Englannista, Belgiasta, Ranskasta, Saksasta ja Espanjasta.

Pentuaitauksen vieressä kohoaa jylhä kelohonkahuvila, jossa yrittäjät Janne ja Johanna Määttä juovat aamukahveja.

”Asiakkaat kysyvät meiltä usein, että täälläkö te asutte”, Johanna nauraa.

Aina välillä Johanna hämmästelee sitä itsekin. Pariskunta muutti Oulusta Pudasjärvelle valjakkokoirayrittäjiksi seitsemän vuotta sitten.

”Toivoimme silloin, että tila tuottaisi tuloa ja hyvinvointia eläimille, mutta meillä ei ollut mitään mielikuvaa siitä, että voisi tulla vielä näin vilkkaat vuodet”, Johanna sanoo.

Olohuoneen nurkassa rätisee leivinuuni, ja sohvalla harjoittelija Sakari Panuma napsuttelee toppahousut jalassa matolääkkeitä pakkauksista kulhoon. Napsuttelua saa tehdä, sillä ruokinnan yhteydessä matolääke annetaan kaikille tilan 92:lle koiralle.

Määttien tila on koiravaljakkotilojen keskikokoa. Suurimmilla Lapin tiloilla on satoja koiria, pienimmät pyörivät muutaman valjakon voimin eli parillakymmenellä koiralla.

Johannalle ja Jannelle alkusysäys tilan hankkimiseen tuli loppukesästä 2007. Pariskunta ajoi tuolloin perhokalastusreissulta Norjan Kautokeinosta Ouluun, kun Johanna alkoi itkeä. Hän ei halunnut palata enää työhönsä. Johanna työskenteli kuntohoitajana kylpylässä, mutta suuri osa ajasta kului tietokoneen näytön edessä.

Seuraavana aamuna Johanna irtisanoutui.

”Se tuntui helpottavalta. Halusin lähteä katsomaan uutta suuntaa.”

Johanna alkoi tehdä yrittäjänä hoitoja ja hierontoja. Hän oli jo aiemmin työnsä ohessa kouluttautunut myös eräoppaaksi. Kun Johanna oli Isolla Syötteellä tekemässä hierontoja, tuttava vinkkasi hänelle lähistöllä myynnissä olevasta huskytilasta.

”Innostuin, mutta Janne tyrmäsi ajatuksen. Hän sanoi, ettei todellakaan lähtisi Pudasjärven takamaille.”

Pari kuukautta myöhemmin Janne oli valmis lähtemään. Työ Oulun kaupungin sähkömiehenä oli muuttunut byrokratian läpäisemäksi. Tuntui kuin yhden lampun vaihtamista varten olisi pitänyt täyttää kolme lomaketta.

Oli tähtikirkas ilta ja parikymmentä astetta pakkasta, kun Johanna ja Janne ajoivat ensimmäisen kerran tutustumaan tilaan. Ensin yksi koira alkoi ulvoa, sitten ulvoi koko lauma.

Päätös jäädä syntyi sillä hetkellä.

Johanna jäi ensimmäiseksi talveksi opettelemaan valjakkoajoa ja talvimatkailuyrityksen pyörittämistä. Kaikki oli uutta. Johannalla ja Jannella oli aina ollut koira, mutta yhtäkkiä pitikin saada lauma koiria juoksemaan valjaissa samaan suuntaan.

”Olen yllättynyt siitä, kuinka paljon olen kehittynyt. Alussa 25 asiakkaan ryhmä tuntui isolta, nyt se tuntuu helpolta”, Johanna kertoo ja kaataa lisää kahvia.

Ulkoa alkaa kuulua ulvontaa. Ensin yksi koira, sitten muutamia, sen jälkeen kymmenien kuoro.

”Kolmas aamulaulu”, Johanna sanoo ja hymyilee.

Ennen omaa valjakkokoiratilaa Johanna Määttä näki kerran meren jäällä ajaneen valjakon. Tuolloin hän kuunteli koirien pitämää mekkalaa ja mietti, miten kukaan jaksoi sitä kuunnella. Nyt hän yhtyy itse ulvontaan oman laumansa kanssa.

Matolääkkeet on napsuteltu kulhoon ja tuikattu puolikkaiden lenkkimakkaroiden sisään. Ulkona alkutalven aurinko nousee metsän takaa. On aika lähteä koirien luokse.

Toinen tilan harjoittelijoista, Hannu Pehkonen ajaa häkkien keskelle moottorikelkan, jonka perässä olevassa reessä on yhdeksän 20 litran kattilaa. Astiat ovat täynnä höyryävää nappuloiden, raa’an lihan ja lohenkappaleiden sekoitusta.

Yhdeksänkymmentä häntää heiluu. Koirat alkavat vinkua ja haukkua, ääni on korviahuumaava.

Janne avaa ensimmäisenä Gaian ja Ikin häkin, ja latoo kauhalliset ruokaa kulhoihin. Sen jälkeen hän seuraa, että koirat syövät makkaranpalaseen kätketyn lääkkeen.

Alku tilalla oli hirveä. Ensimmäisenä vuonna pakkaset tulivat jo lokakuussa. Seurasi 121 päivän jakso, jonka aikana mittari ei hievahtanut kertaakaan alle 20 asteen. Kylmimpänä päivänä nurkissa paukkui 43,7 asteen pakkanen.

Johannalla ja Jannella ei ollut kokemusta talvimatkailusta eikä taustaa valjakkoyrittäjinä. Tilalla ei ollut asiakkaita. Uusilta märkäkorvaisilta yrittäjiltä puuttui alueen muiden yrittäjien luottamus.

Sitten olivat koirat, joiden kunto ei vastannut pariskunnan ajatuksia. He lääkitsivät, ruokkivat ja kuntouttivat työkavereitaan.

”Kukaan ei enää hyväksy koirien kovaa kohtelua. Asiakkaat äänestävät hyvin äkkiä jaloillaan. Eläinten hyvinvointi on muuttunut pääasiaksi, ei se, miten koirat liikkuvat”, Johanna kertoo.

Monille ajelua tärkeämpää voi olla se, että he saavat riisua koiran valjaista.

Koirien kuntouttamiseen meni kaksi ensimmäistä vuotta. Niiden jälkeen Johanna oli niin väsynyt, että hän oli valmis luovuttamaan. Hän oli huolehtinut koirista, mutta omasta hyvinvoinnista huolehtimiseen ei ollut riittänyt enää voimia.

”Jäin koirien takia ja koska elämäntyyli on minulle sopiva. Vaikka aina ei ole helppoa, aina on hauskaa.”

Kelkka etenee häkkirivistöjen välistä. Yhden häkin päällyslaudalle kipuaa seisomaan nuori uroskoira.

”Jöyssi alas!” huudahtaa Janne.

Viime kesänä rakennetut häkit olivat tärkeä kunnostustoimenpide tarhalla.

Kesällä elämä tilalla rauhoittuu, ja silloin koirat ovat lomalla. Johanna tekee hierontoja ja Janne sähkötöitä.

Sesonkina Johanna on oppinut huolehtimaan omasta jaksamisestaan. Hän herää viiden ja kuuden välillä, jolloin on aikaa juoda rauhassa kahvi ja lukea sanomalehdet. Sen jälkeen Johanna lähtee ystävien kanssa avantouinnille läheiseen lampeen.

Kun Johanna kahdeksan aikoihin palaa, heräilee Janne. Jos on ajopäivä, pariskunta lähtee työntekijänsä ja harjoittelijoiden kanssa laittamaan varusteet valmiiksi.

”Teemme reippaasti asiat valmiiksi ja sitten voimme odotella asiakkaita”, Janne kertoo. Asiakkaiden ei tarvitse odottaa yrittäjiä.

Viisi ensimmäistä vuotta olivat haastavia, mutta sitten iso pyörä pyörähti käyntiin. Nyt liikevaihto on kasvanut 110 prosentilla toisesta yrittäjävuodesta.

Kiivaimpia kuukausia ovat joulukuu ja helmikuu. Lisää matkailijoita on tiedossa, sillä Syötteen matkailualueelle on kaavailtu lähivuosille lähes 50 miljoonan euron edestä investointeja.

Mutta nyt ajatukset ovat lähempänä, sillä seuraavana päivänä tilalle on tulossa 80 saksalaisen yritysmatkaajan ryhmä.

Kelkka ajaa viimeisten häkkien eteen, ja Jöyssikin saa ruokansa. Nyt on aika levätä.

Seuraavana päivänä huskypentujen häkin edessä on kuhinaa. Kelkkahaalareihin pukeutuneet saksalaiset matkustajat kuvaavat pentuja selfiekepin kanssa.

Ryhmä on jaettu neljään osaan. Ensimmäiset kävivät ajelulla jo aamulla. Nyt kolmas ryhmä on kiertämässä 12 kilometrin lenkkiä, joka kulkee pitkin metsiä, soita ja rantoja.

Viimeiselle matkalle kaksi vanhempaa koiraa vaihdetaan nuorempiin, Heehen ja Hiskiin. Maximillian Rijke kyyköttää maassa ja halaa Heetä.

”Minulla ei ole koiraa, mutta haaveilen koirasta”, hän kertoo.

Pitkä Maximillian miettii, kuinka koirat jaksavat vetää häntä. Matkanjärjestäjä Cornelia Firth Nordland Touristicista pitää suomalaisista koirista ja tavasta käsitellä niitä. Hän on käynyt Suomen lisäksi valjakkoajelulla Huippuvuorilla ja Grönlannissa.

”Grönlannissa koiria kohdellaan kuin koneita. Ne on kytketty lyhyillä ketjuille, eikä niitä voisi koskaan mennä paijaamaan.”

Cornelia odottaa ajoa innokkaana. ”Odotan pääsyä koskemattomaan luontoon ja tyhjyyteen, se on niin erilaista kuin mitä meillä on.”

Cornelialla on shamaanin painama musta nokipilkku nenän päällä. Samaaniksi Määttien tilalle löytyi nopealla aikataululla hotelli Iso-Syötteen johtaja Juha Kuukasjärvi. Nykyisin yhteistyö paikallisten yrittäjien kanssa on saumatonta ja hedelmällistä – ja tärkeää.

Metsästä kuuluu etäinen haukku. Häkkirivistöjen keskelle pyyhältää läähättävä valjakko. Edelliset matkustajat nousevat ja uudet istuvat kyytiin.

Bastian Guerth kokoontuu työkavereidensa keskelle jakamaan kokemuksiaan.

”Oli todella hauskaa. Maiseman ja elävän eläimen yhdistelmä on hieno.”

Ensimmäisen valjakon perään kertyy metsästä jono seuraavia.

”Mennään, mennään, Rölli mennään! Go go go, please!” Janne komentaa kovaan ääneen koirien haukun yli valjakoita.

Valjakko hölkkää hämärtyvään iltaan. Sitä seuraa yhdeksän muuta ja viimeinenkin kelkka katoaa takaisin metsäpolulle.

Janne pohtii, kuinka koirat ovat toimineet opettajina yrittäjille. Ne ovat aina iloisina valmiina lähtöön.

”Ne eivät koskaan sano, että tänään ottaa kupoliin. Meillä on koirista opittavaa.”