Yhteiskunta­tieteellinen maaseutututkimus hiipuu

Suomessa on kaksi maaseutututkimuksen suuntaa.

Maatalous-metsätieteellinen perinne on vanha ja vakaa. Sen kärki on Helsingin yliopiston maatalous-metsätieteellinen tiedekunta.

Suomen perinteinen maaseutututkimus on kansainvälistä huippua. Myös tämän vuoden alussa aloittanut Luonnonvarakeskus keskittyy pääosin perinteiseen maaseutututkimukseen.

Suomessa tehdään lisäksi yhteiskuntatieteellistä maaseutututkimusta. Sen volyymi on huomattavasti maatalous-metsätieteellistä pienempi.

Siinä maaseutua tarkastellaan kokonaisuutena. Keskiössä ovat maaseudun uusi yrittäjyys, maaseutu asumisen paikkana, palvelujen organisointi, maaseutupolitiikka, maaseudun historialliset kehitysprosessit, maaseudun ympäristökysymykset sekä maaseudun kansalaistoiminta ja uudet suoran vaikuttamisen muodot.

Yhteiskuntatieteellisen maaseutututkimuksen tärkeä yksikkö on Helsingin yliopiston vuonna 1988 perustettu Ruralia-instituutti, joka toimii Seinäjoella ja Mikkelissä. Myös Joensuu on tärkeä keskus ja siellä erityisesti Karjalan tutkimuslaitos.

Yhteiskuntatieteellisen maaseututkimuksen suomenkielinen pääjulkaisu on kolme kertaa vuodessa ilmestyvä Maaseudun uusi aika -lehti.

Itsekin edustan yhteiskuntatieteellistä maaseututkimusta. Vuonna 2003 minut nimitettiin Vaasan yliopiston aluetieteen professoriksi. Sen erityisalaksi määriteltiin maaseutupolitiikka ja maaseudun strateginen kehittäminen.

Professuurin perustaminen onnistui, kun valtioneuvoston asettaman Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän kautta järjestyi viideksi vuodeksi 25 000 euron vuotuinen osarahoitus. Kaikkiaan yliopistoihin perustettiin kymmenkunta maaseutualan professuuria eri tieteenaloille.

Suurtyön professuurien rahoituksen järjestämisessä tekivät Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän pääsihteeri Eero Uusitalo ja rahoituspäätöksen tehnyt maa- ja metsätalousministeri Jari Koskinen (kok.).

Professuurien perustaminen maa- ja metsätalousministeriön kautta oli omintakeista ja rohkeaa yliopistopolitiikkaa, sillä opetusministeriöstä kymmenen maaseutuprofessorin esittäjät olisi todennäköisesti naurettu ulos.

Viiden vuoden jälkeen Vaasan yliopisto vakinaisti professuurin. Valitettavasti kaikki määräaikaisen professuurin perustaneet yliopistot eivät tehneet samoin, ja maaseutuprofessorien verkosto on ohenemassa.

Samoin on käymässä yhteiskuntatieteellisen maaseutuopetuksen Rural Studies -verkostolle, jonka puheenjohtaja olin lähes kymmenen vuotta.

Yliopistojen nykyisen ansaintalogiikan näkökulmasta maaseutuopetus ja maaseutututkimus eivät ole riittävän tuottavia.

Tämä on seurausta vuoden 2010 yliopistolaista. On alkanut pienten alojen kurjistamisen ja yliopistojen keskinäisen kilpailuttamisen aika. Uusliberalistisen yliopistopolitiikan huumassa on jäänyt huomaamatta, että on kansallisesti tärkeitä teemoja, jotka ovat yhdelle yliopistolle liian pieniä, mutta Suomelle merkittäviä.

Yksi on maaseutututkimus ja -opetus.

Kansallisesti tärkeitä teemoista huolehtiminen edellyttää poliittista päätöstä.

Teemat on määriteltävä ja tuettava niitä edistäviä yliopistojen välisiä tutkimus- ja opetusverkostoja. Muutoin kokonaisia tieteenaloja uhkaa lopettaminen. Nyt puhutaan poisvalinnoista. Aikanaan puhutaan rikoksesta sivistysvaltiota vastaan.

Suomi on suuren maaseudun ja pienten kaupunkien maa. Kaupunkitutkimuksen suurvaltaa ei Suomesta tule, sillä meillä ei ole omasta takaa riittävästi tutkimusmateriaalia.